— Minähän niitä olen koettanut katsella, vastasi Anna, se oli tytön nimi.
— Entäs isäsi?
— Hän ei välitä paljon muista kirjoista kuin Raamatusta.
— Mutta kuinkas hän sitten on hennonnut noin paljon kirjoja ostaa, itse niitä tarvitsemattaan?
— Onhan isäni hyvän suopa, kaikkia hän ostaa, mitä vain haluan; mutta ei nuo kirjat olekaan kaikki ostetuita. Niissä on lainatuitakin, ja kolme kirjaa on kartanon paroonin, — teidän isänne, antamaa.
— Koska sanoit isäsi ostavan kaikkia, mitä haluat … etkö muutakin halua kuin ainoastaan kirjoja?
Tämän kuultuaan katsoi Anna minuun vähän kummastuneena ja kysyi? — Mitäs minun pitäisi muuta niin haluaman? — Onhan minulla mielestäni tavalliset tarpeet. — Tavalliset … oi, kuinka olettekaan vähään tyytyväiset, te viattomuudessa kasvaneet metsän lapset, ajattelin itsekseni ja otin tytöltä jäähyväiset, sekä pudistettuani hänen kättänsä läksin astumaan kotiani.
Siitä päivin alkoi olla Lampilan Anna minun mielessäni, miten lienee niin ollutkin. Ja sitä ihmettelin, mitenkä Anna oli siihen asti minulta säilynyt, vaikka tölli oli isäni alustalaisia. — Vähän muistelin hänet lapsena nähneeni, mutta sittemmin en hänestä mitään tiennyt. Kerran olin mieheksi tultuani töllissä käynyt, mutta silloin ei näkynyt Annaa, enkä osannut häntä kaivatakkaan. — Mutta nyt olin alituinen linnustaja lammilla. Siitä pitäin oli lammi viehettävin linnustuspaikka koko seudulla, vaikka harvoin sieltä saalista sain. Aina tein asiaa, käydäkseni töllissä, niin mielelläni tahdoin nähdä Annaa. Niin oli tämä metsän ruusu lumonnut sydämmeni, että kaikki ylhäiset ja komeudessa kasvatetut unhotin. Aina vein töllin Annalle jonkun kirjan luettavaksi ja lahjaksi. Silloin nousi vieno ujouden puna tytön muuten valkeille kasvoille, ja tummista ja haaveksivista silmistään loisti minulle syvä kiitollisuus. Silloin tulin liikutetuksi, ja sydämmessäni kasvoi päätelmä: — Hänet tahdon voittaa. Haaveksin omakseni tätä viatonta ruusua. En silloin nuoruuteni lemmen tulessa tullut ajatelleeksikaan niitä esteitä, mitkä Annan eroittivat minusta. En siis tiennyt rikkaudella ja köyhyydellä olevan semmoista eroa, kuin sittemmin tulin näkemään.
Näin kului kesä. Pian tuli se aika, jona minun tuli lähteä Helsinkiin, opinnoitani jatkamaan. Mielelläni olisin jäänyt kotiini, niin herttaiseksi se oli minulle käynyt, Siellähän oli armaani, jonka seurassa uneksin olevani onnellinen. Mutta niinkuin selkeälläkin taivaalla löytyy joku pilven hattara, niin minunkin tuossa onnessani oli yksi pimeä kohta. Jos Anna olisi ollut yhtä ylhäinen kuin minäkin, niin kaikki olisi käynyt hyvin.
Mutta näin ollen — miten voin ilmoittaa sitä itselleni … olinko voittanut hänen suostumustaan … se oli milt'ei mahdotointa ja se poltti minun sydäntäni, mutta siitä kuitenkin täytyi saada selko ennen lähtöäni.