Jo läheni syyskuun 15 päivä. Se oli syntymäpäiväni, ja sen päätti isäni viettää juhlallisesti. Silloin täytin 25 vuotta, ja se oli määrätty lähtöpäiväksi. Vieraita käskettiin yli pitäjän, mutta vähät minä niistä välitin, vaan riensin Lammin Annalle sanomaan jäähyväisiäni. — Anna, joka osui olemaan yksin kotona, tarjosi minulle kätensä, joka jäi lepäämään minun käteeni.
Hänen silmistään loisti salainen surumielisyys, sillä hän tiesi minun pian lähtevän. Tytön murheelliset kasvot liikuttivat mieltäni, ja salaman tapainen aavistus lennähti sydämmeeni, näenkö Annaa enää eläissäni. Minä istuin ja vedin tuon punastuvan tytön polvelleni. Siinä painoin tämän kainostelevan immen rintaani vasten ja kysyin? — Anna, tahdotko lempiä minua? Tunnusta se sanoilla, mitä silmäsi on jo aikoja ilmoittanut.
Anna ei vastannut mitään. — Mutta minä jatkoin vielä: — Älä kuitenkaan unhota minua.
— Olisiko minulla voimaa teitä unhottaakaan, äännähti Anna, nostaen painuneen päänsä ylös, ja pehmonen käsivartensa solahti kaulalleni. Silloin huomasin hänen silmissään kyyneleitä ja sentähden kysyin: — Mitä suret armas Annani? Miksi utuinen kyynel himmentää puhtaan silmäsi? Etkö luota rakkauteeni? Vai suretko sitä, kuin olen ylhäisempi sinua maailman mielestä? Pelkäätkö arvon voivan meitä eroittaa? — Sitä älä huolehti, Ei mikään maallinen voima eroita meitä… Ennen tahdon luopua kaikista, mitä minulla on … mikään ei te'e minua onnelliseksi, paitsi sinä. — Näin tunnustaen Annalle rakkauteni vedin tämän armaan olennon likemmäksi sykkivää sydäntäni ja painoin tulisen suukkosen hänen huulillensa.
— Minun täytyy mennä … huomenna lähden … mutta sitä ennen tahdon ilmoittaa isälleni rakkauteni.
— Älkää vielä … kuiskasi Anna pelkäävästi… Arvaattehan minkä vastauksen isänne antaa. — Minä kuitenkin luulen yhdistyksemme olevan mahdottoman alhaan sukuni tähden. Eikä ole ihmekään, että tämän asian lyö isänne laimin, sillä niin tekisivät kaikki hänen sijassaan.
— Ei, armaani! sanoin minä. Mitenkä hän meidät eroittaa voi? Kyllä kai hän ensin vähän vastaan pitää … sitä kyllä minäkin pelkään, perinnön voi hän minulta kieltää … mutta vähät siitä. Sitä kalliimpi on Annani minulle — kun hänen tähtensä olen saanut jotain uhrata.
— Niin, mutta jos isänne teidät kiroaisi … voisitteko kantaa sitä? — Unhoittakaa ennemmin minä … kyllä minä tahdon tulla unhotetuksi ennemmin, kuin saattaa pahaksi isän ja pojan väliä ja siten estää loistavaa tulevaisuuttanne… Minä olen jo onnellinen siitä, kun näinkin olen rakastettu … kohtaloni tahdon kantaa tyytyväisenä ja rukoilla onnenne edestä.
Minä lohdutin Annaa, sanoen, ett'ei isäni ole minua koskaan kiroava. — Otin häneltä katkerat jäähyväiset sekä painoin sormuksen hänen sormeensa, kuiskaten: — Minun olet elämässä ja kuolemassa. — Tätä tehdessäni himmentyivät tytön silmät, sillä hänen mielessään eli selittämättömiä tunteita. Taisipa kyynel vierähtää minunkin poskelleni. Vaikealta tuntui minulle lähteminen töllistä. Vaikealta tuntui sulkea tuon onneni oven ijäksi jälkeeni, vaikka en sitä silloin tiennyt enkä uskonut.
Oli ilta kun ehdin kotiani. Minä riensin huoneeseeni, sillä muu seura ei minua miellyttänyt … niin olin raskaalla mielellä. Mutta enpä siellä kauvan saanut olla kun ovi aukeni, ja isäni astui sisään. Hän näytti olevan jotenkin hyvällä tuulella, siveli harmaata partaansa, ja sanoi: — Niin poikani, kun huomena lähdet, niin tulin luoksesi keskustelemaan tulevan ajan asioista, sillä minä tunnen ruumiini raukenevan. Kuolemani voi olla hyvinkin likellä; mutta sitä ennen tahtoisin nähdä sinut kihloissa. Etsi siis, jos et vielä ole asiassa kiini, itsellesi sopiva morsian.