II.
Oli eräs toukokuun lauvantaipäivä. Niemelän isäntä oli itsekin väen kanssa metsässä, ulkotöitten toimessa. Maria, joka piti emännyyttä talossa, oli yksin kotona, paitsi ruotimummoa, joka istui nurkassa. Maria on puhdistanut huoneet ja pessyt astiat, kaikki on järjestetty sievästi. Näitä kaikkia tehdessään hyräili Maria iloisia lauluja, sillä hänen nuori sydämensä oli vielä vapaa huolista, vaikka hän ehkä aavistikin tuonnempana tulevansa vastuksiakin kokemaan elämänsä tiellä, Mutta siitä huolimatta nautti hän nuoruutensa onnea, antamatta sitä minkään häiritä. — Johtuipa Marian mieleen, että mummo mielellään ennusteli käsien juonteista, sentähden päätti hän tehdä pilkkaa mummon taikauskosta ja vei kätensä hänen tutkittavakseen, pyytäen häntä siitä sanomaan, mitä tulevaisuudessa oli tapahtuva. Mummo hetken tirkisteltyään Marian kättä, sanoi hänen pian joutuvan naimisiin ja siten muka pääsevän mahtavaan taloon emäntäksi. Maria keskeytti ennustuksen kysymällä, miten sitten kävisi, jos hänellä jo olisi köyhä poika sulhasena.
— Mitä joutavia, sanoi mummo, mitä rikkaan ja kauniin tytön tarvitsee kestään köyhästä huolia, onhan sillä rikkaitakin. Sepä oli kehumista, joka saattoi Marian syviin ajatuksiin ja jättämään sikseen koko ennustustoimen.
Maria toi mummolle kupillisen kahvia ja läksi rannasta noutamaan vettä kukilleen, ajatellen, että Jumala sen tietää, miten komea on tuleva miehensä. Tyttö ei malttanutkaan rannasta pian palata, vaan istautui raidan-juurella olevalle kivelle, nauttiakseen keväisen luonnon ihanuutta.
Metsä ja nurmikot jo alkoivat vihannoida. Linnut lauloivat kilvassa suloäänisesti. Tuuli henkäili vienosti. Aallot loiskuivat hiljaa rantaan, vapaina äsken päässeistä jääkahleistansa. Kaikki oli viehättävän lumoavata. Marian mieleen johtui seuraavat säikeet, jotka hän lauloi naisen kimakalla äänellä:
"Nyt luonto elpyy; vapahasti
Aalto liikkuu leijuillen
Lemmen tunteet suloisesti
Herää ihmissydämmehen."
Pian taukosi laulu, sillä muuan vene pistäysi esille niemen takaa ja kiiruhti suoraan tätä rantaa kohti. Venosen likemmäksi tultua tunsi Maria siinä olevan henkilön Ojalan Kaarloksi.
— Onpa oikein onnen sattuma, että hän tulee, sillä viikkoja on vierinyt, kun häntä olen nähnytkään, ajatteli Maria, ja näihin ajatuksiin pysähtyi hän siksi, että venonen ennätti rantaan, josta hyppäsi maalle reipas ja sorea nuorukainen. Tätä tervehti Maria hymyhuulin ja toivotti tervetulleeksi.
— Mitä kuuluu, ja kuinkas olet voinut? kysyi Kaarlo tervehdittyään, hiljaisella äänellä.
— Kiitoksia; ei erinomaisia … mutta entäs sinulle … sinähän näyt niin synkkämieliseltä … kerro mitä on tapahtunut?