Ah, mikä taivaan suloisuus on rakkaudella! Mikä voima on todellisella lemmellä! Miten ihminen murtuu onnettomasta rakkaudesta. Sen kautta olen minä tullut tuntemaan Jumalan kaikkivallan: kuinka kummallisesti hän johtaa askeleitamme; sen kautta myös tulin huomaamaan, että haudan tuolla puolella odottaa meitä vasta se maa, jossa rakkaus ja onni on täydellinen, johonka meidän on matkustaminen tämän elämän perästä, polkua, jonka Hän on meille ahtaana ja monimutkaisena eteemme asettanut. — Oi, onnellinen Anna, kun sinne olet jo ennättänyt! Pian seuraan perässäsi … sen suokoon mulle Jumala!
Näin istuin minä tunteitteni valtaamana väsyneen haudalla. Ja tähän vuodatin kyyneleitäni … ne valuivat runsaasti poskiani pitkin alas hautakummulle. Ah, armas Jumala, kuinka minun suruni on suuri!
Aamuruskon ensimmäiset säteet heijastivat kastehelmistä kimaltelevalle maalle … kukat aukasivat nuppunsa niiden suuteloille. Ja minä olin lähtemäisilläni pois, kun peippo lensi siinä olevaan pihlajaan ja visersi niin lumoavan suloisesti, että se oli ikäänkuin tervehdys Annaltani. Se toi lohdutusta väsyneelle mielelleni. — Kyynelsilmin, mutta kevennetyllä sydämmellä palasin kotiini, jossa kaikki olivat vielä unen helmassa. Minä hiivin huoneeseeni ja heittäysin väsyneenä vuoteelleni.
Pian kului vapauteni aika. Minun oli lähdettävä sotajoukkoihin; sinne halusinkin, sillä muistot olivat kotiseuduillani tyhjään rauvenneet; unelmani vaivasivat minua liian masentavasti. Riensin yhä sodasta toiseen. Vapaaehtoisena eli omasta pyynnöstäni riensin Puolan kapinaan ja sieltä palattuani taas Venäjän sotajoukoissa Aasian rajoille. Sanalla sanoen: missä veri virtana vuoti, sinne tahdon rientää. — Usein tarjottiin minulle viran ylennystä: mutta niitä kaikkia en ole vastaan ottanut.
Oltuani 27 vuotta sotapalveluksessa otin eron virastani ja palasin kotiini, jossa vietin yksinäisyydessä rauhallista elämää… Isäni ei ollut aikoinkaan enää elossa. Luulinpa saavani loput päiväni viettää rauhassa. — Mutta syttyi tämä Turkin sota, ja tänne halusin vanhanakin.
Kotitalouteni annoin erään pehtoorin huostaan, jolta sinä olet oikeutettu sen vastaan ottamaan. — Minä tunnen olevani onnellinen, kun tiedän pian pääseväni täältä monien vaiheitten ja kärsimysten maailmasta. Sen vaan olisin suonut, että olisin saanut kuolla synnyinmaassani ja tulla sinne haudatuksi.
Väsymys jo tahtoo tavata … kylmä hiki on otsallani… Mutta ystäväni! Se on viimeinen pyyntöni, että jos sinä täältä pääset Suomeen ja hallitset hoviani, niin istuta aina keväisin moniais kukka Annan haudalle. Ne kukoistaessaan kertovat ihmisille — jos nämät voivat niitä ymmärtää — kuinka kärsimyksistä rikas oli siinä kummussa lepääjän elämä, vaikka se oli lyhyt, sillä hän oli nainen ja väsyi; minä olin mies, minä kestin enempi. Hän oli se heikompi.
Nyt olin kertonut, ystäväni, sinulle isosta osasta elämääni. Siitä voi päättää, kuinka olen taistellut ja mitä olen voittanut. Nyt tahdon levätä Herran rauhassa…
Syvästi liikutettuna kuunteli Kaarlo koko kertomuksen sekä katseli majurin tunteellista syvää ja haudan hiljaisuutta haaveksivaa olentoa. Mielellään olisi hän vaikka hengellään pelastanut vieläkin tuon rakastetun majurin… Mutta ennenkuin aamu valkeni, makasi haavoitettu kylmänä.
Majuri haudattiin. — Valtaavat olivat ne tunteet, jotka liikkuvat Kaarlon rinnassa, jättäessään ikuisesti hyvästi tuon hellimmän ystävänsä ja hyväntekijänsä lepokammion. Suru ja katkeruus haikasivat hänen mieltään hautakummulla. Murheen valtaava tulva syöksyi hänen sielunsa sisimpään, tehden koko maailman mahdottoman viheliäiseksi. Miten painavat olivatkin ne kyyneleet, jotka silloin valuivat Kaarlon kasvoille? Sinä, lukijani, voit sen paremmin arvata, kun minä kynällä kuvata.