Oli kesäkuun ilta, kun pääsimme kotia. Nyt tahdoin rientää Annan haudalle. Ensin kiiruhdin Lammin tölliin. Siellä oli suuria muutoksia tapahtunut. Annan äiti oli ollut kuolleena kaksi vuotta, ja Annan isä, Eero, oli jo lapsellinen, vanha ukko. Eeron sisar, Eeva, piti vaimonpuolista hoitoa töllissä; hän oli myös hoitanut Annaa kuolinvuoteella.
Tämän Eevan pyysin itseäni saattamaan kirkkomaalle Annan haudalle, johon oli matkaa töllistä neljännes peninkulmaa. — Tällä matkalla kertoi Eeva, kuinka Anna heti minun lähtöni jälkeen rupesi hiljakseen riutumaan: — Hän kävi harvapuheiseksi ja näkyi aateksivalta sekä epätasaiselta. Silloin näkyi vieno puna vaaleilla poskilla, kun sai kirjeen teiltä. Ja vihdoin kun tuli tieto, että olitte lähtenyt Krimin sotaan; niin silloin hän lankesi tautivuoteelle, josta ei enää koskaan noussut. Äitinsä kuolema ja teidän poissa olonne vaikuttivat häneen niin voimallisesti, ett'ei mitkään apukeinot auttaneet, puheli Eeva ja hengähti pitkään.
— Etsittiinkö hänelle lääkärin apua? kysyin minä.
— Teidän isänne.— jos saan teille niin sanoa — jatkoi Eeva, oli niin avulias, että kutsui lääkärin ja kustansi sen apua Annalle, — mutta mahdotointa oli aineellisten lääkkeiden avulla parantaa niitä haavoja. Sillä ne haavat olivat epätoivon poltteita onnettomasta rakkaudesta. Niin — semmoisesta tulesta tullut poltto tietysti kalvoi hänen sieluaan ja sydäntään, että ruumiin täytyi vihdoin riutua, vaikka ei hän siitä paljoo puhunut, sillä hän kätki surut syvälle sydämeensä ja oli päättänyt kantaa yksin niitä niin kauvan, kuin voi … ne tahtoi hän kantaa haudan hiljaisuuteen.
Onnetoinna piti hän rakkauttaan sen tähden, kun luuli teidän, majuri, menneen jo ijäksi, ja sitä paitsi epäili hän, muistaisitteko enää palattuanne halpaa Annaa — ja sen lisäksi oli hänen mahdotointa ajatellakaan isänne suostumusta, vaikka tosin isänne kohteli Annaa lempeydellä, varsinkin siitä pitäin, kun läksitte sotaan. Monasti kävi hän Lammin töllissä ja toi sanomalehtiä ja muita kirjoja Annan luettavaksi.
Niin kului puolentoista vuotta, ja sitten lähestyi Annan kuolema. — Eräänä päivänä kutsui hän minut luokseen ja pyysi täyttämään viimeistä tahtoaan: hän sanoi löytyvän kirkkomaalla pienen pihlajan, jonka oli istuttanut itse silloin, kun oli saanut luvan päästä nauttimaan Herran pyhää ehtoollista. — Sen juurelle tahtoi hän päästä lepäämään.
— Sanokaa majurille jos hän vielä tänne tulee ja muistaa minua ne terveiseni, että ilolla menen ijankaikkisen rauhan majoihin… Sinne missä ylhäiset ja alhaiset ovat yhdenarvoisia. — Ah, siellä on autuasta yhtyä ystävien ja armaiten kanssa, virkkoi hän viimeiseksi sanoikseen ja vaikeni … vaikeni vaikenemistaan kunnes kuolon hetki löi.
Eeva lakkasi kertomasta, mutta sitä en minä huomannut, sillä minä olin niin mietteissäni. Ajatukseni olivat rientäneet kolme vuotta takaperin entisiin onnellisiin aikoihin. Olin Lammin töllissä, jossa näin Annan kauniina ja viehättävänä kuin aamun koi ja lämpimänä sekä kukoistavana kuin kevätpäivä. — Ah, miten ensi katsannossani jo viehätti Anna minua, vaikka en häntä silloin vielä ajatellut puolisokseni. Mutta sydämmet kävivät liittoon … sydämmeni halua en voinut vastustaa. Jota useammasti kävin töllissä, sitä enemmin huomasin rakastavani Annaa … ja olin onnellinen. — Rakkauteni oli puhdas kuin sininen taivas, ääretöin kuin sen avaruus ja kirkas kuin aurinko.
Näin ajatellessani olimme äkkiarvaamatta ehtineet kirkkomaalle, jossa Eeva osoitti minulle paikan, missä Anna lepää. Tämän nähtyäni laskin Eevan menemään pois, sillä yksin tahdoin huoliani huokailla rakastettuni haudalla. — Aurinko oli jo laskemaisillaan. Viimeiset säteet kultasivat puiden latvoja. Juhlallisena seisoi kirkko hautakumpujen vierellä, ikäänkuin suojellaksensa niitä maailman myrskyiltä. Verkalleen lakkasi lintujen laulu. Koko luonto oli tyyni ja rauhallinen: — mutta toisin oli minun sydämmeni laita. Siellä raivosi myrsky — pettyneiden toiveiden hirmuinen myrsky.
Vaikeroiden istuin Annan haudalla ja huokasin: — Oi, Jumalani! miks'en saanut häntä seurata? Miks'en saanut kaatua sodassa, että olisin yhtä onnellinen kuin hänkin ja saisin vaeltaa kanssaan siinä paratiisissä, jossa ei meitä kukaan voittaisi.