Nyt vaaleni isäni ja sanoi: — Etkö ole jo Annaa unhottanut sodan pauhussa ja vuosien vieriessä? Kuitenkin on se sinun unhottaminen.
— Miksi niin, isäni, mikä on tapahtunut? Vai vieläkö te tahdotte sydämeni valitun minulta estää? Älkää sitä tehkö, rakas isäni! Älkää tehkö onnettomaksi elämätäni turhan, maallisen rikkauden ja arvon tähden.
— Kerran sen tein, että johdatin sinut erilleen Annasta… Nyt en enään sitä tekisi: mutta sen on tehnyt — kuolon enkeli.
— Kuollutko Anna! … puhutteko totta? kiljahdin minä, jouduttuani ankarasti hämille.
— Niin, kuollut … ja jo useita kuukausia maannut maan povessa.
Tämä oli minulle niin odottamattoman outoa, että olin järkeni menettämäisilläni. Se syöksyi kauhuna läpi sydämeni…
Nämä viimeiset sanat sanottuaan vaikeni sairas majuri. Tuo muisto näkyi sattuvan vieläkin häneen. Kasvoissaan kuvautui sydämen kärsimystä, jota pyhä tunne, että kaikki on pian lopussa, ikäänkuin hieman lievensi.
Kun sairas oli hetken levännyt ja viipynyt aatteissaan, ponnisteli hän voimiansa, kertoakseen vielä raskaalla äänellä: — Sinä, joka olet rakastunut ja surrut rakkautesi häviötä, paremmin voit minua ymmärtää. Sinä voit ymmärtää, kuinka surkean vaikutuksen jätti minuun tuo Tuonen kukistama lempi. — Oi! miten musta oli mieleni, kun vilkasin merelle: ja olin syöksyä sen syliin.
Sen huomasi isäni ja sanoi. — Rauhoitu, Herran tähden! etkö voi olla tuskassasi maltillisempi? — Lähdetään kotia — matkalla tahdon sinulle kertoa Annan elämästä ja kuolemasta.
Siitä viihdyin minä siksi, että uteliaana odotin tarkempia tietoja tästä tapahtumasta. — Pian sainkin haluttujani; mutta ne eivät paljoa minua rauhoittaneet.