— Sotilaan virassa, sanoi hän, voi paremmin nousta maineen kukkulalle, kuin missään muussa.
Isä-parka! tietysti luuli hän minun paljoa mainetta haluavani. Luuli kai ihmisen tulevan maineen kautta kaikessa onnelliseksi. Kyllä nuorena halusinkin päästä sotilaaksi; mutta nyt kun olin jo milt'ei valmis muuhunkin virkaan, niin ennemmin olisin sillä alalla pysynyt … vaan ei auttanut muu, kuin isäni tahto oli täytettävä, vaikka kyllä surulla huomasin, että Annasta tulin sen tähden eroitetuksi pitemmäksi aikaa. Ja taisipa isäni sillä tarkoittaakin meidän eroittamista, sillä hän tietysti luuli Annan minulta unhottuvan aikojen kuluessa. — Mutta voiko sydän unhottaa sydäntä, joka siihen on liittynyt? Kokenut sen tietää.
Isäni tahto tapahtui ja minusta tuli sotilas. Sanomaton ikävä vaivasi minua. Annalle lähetin kirjeen, jossa kerroin kohtaloni… Ja sitä tehden annoin Annan saada itseltäni kirjeitä, kerran sain minäkin Annalta kirjeen, jossa hän lupasi minua odottaa vaikka kymmenen vuotta. Se lohdutti sydäntäni, ja sitä silmäilin useamman kerran. Niin kului talvi, ja suloinen kevät lähestyi. — Minulle oli luvattu kesäkuussa vain kaksi viikkoa vapautta eli loma-aikaa. — Silloin päätin rientää kotiani ja siitä sydämmestäni iloitsin. Viikko oli enään lähtöni aikaan — kun tuli hetki, joka kumosi kerrassaan kaikki suloiset toiveeni. Hallitukselta tuli tieto sodan syttymisestä Turkkia, Englantia ja Ranskaa vastaan. Kaikkia kiellettiin lähtemästä kotiansa. Uusia poikia otettiin ja opetettiin yötä päivää. Siinä alituisessa työssä kului minunkin aikani. Kaikki mielet olivat kiihdyksissä, kun sota julistettiin.
Minä sijoitettiin Wiaporiin, odottamaan vihollista, joka sinne lähestyi Elokuulla ja kolme päivää pommiteltuaan sitä lähti pois. Wiaporissa oltuani sain pienen viran ylennyksen ja olin kiihtynyt sotilaaksi, että halusin enempää. Omasta pyynnöstäni pääsin sitten Krimin niemelle, jossa oli alkanut jo varsinainen pommitus.
Taas kirjoitin Annalle ennen lähtöäni, lohduttain häntä, ett'ei hän surisi, jos kaatuisin sotakentälle, sillä "soreahan on sotainen kuolema." Ja jos saisin elää, niin palajaisin mainehikkaana ja ylennetyllä arvolla, jolloin ei enää kukaan arvaisi estää Annaa omakseni saamasta.
Viikko kului matkalla Wiaporista Krimiin. Sinne päästyäni jouduin heti tuliseen sotaan.
Kolme vuotta oli kulunut, jolla ajalla en ole käynyt Suomessa, vaan olen vieraalla maalla muuttanut paikasta toiseen ja ollut melkein alituisesti sodassa. Vihdoin tuli rauha. Minä olin ylennyt virassa. Useampia kunniamerkkejä kannoin rinnassani.
Otin virkavapautta palveluksestani ja kiiruhdin kotiani, päästäkseni tuonne uneksimaani rauhan satamaan. Isäni, joka tiesi minun tuloni, oli saapunut Helsinkiin minua vastaan ottamaan. Satamaan päästyäni näin isäni, jonka luokse kiiruhdin ja lankesin hänen kaulaansa. Isäni nyyhki lapsen lailla ilosta, kun näki ainoan poikansa, jonka luuli jo ijäksi kadottaneensa, syystä kun oleskeli yhäti suuremmissa hengenvaaroissa. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli antanut nuoren henkeni niin kuolemalle alttiiksi.
Minä vakuutin, ett'ei minulla ollut mitään hänelle anteeksi antamista, vaan olin kiitollinen siitä, että niin oli tapahtunut. Nythän olin jo täyttänyt isosta osasta velvollisuuteni maatani kohtaan ja isäni tahdon.
— Nythän toki lienee minullakin parempi syy vaatia tahtoni täyttämistä, ajattelin minä, ja kysyin: Sallitteko nyt Annan olevan morsiameni, vai onko häntä kukaan minulta ryöstänyt ja tahtoisiko häntä kukaan ryöstää?