— Kaikessa muussa koetan täyttää ilolla tahtoanne, mutta tässä täytyy minun rikkoa kuuliaisuuden lakia, intin minä.
Tätä kuunteli isäni ääneti ja käveli lattialla ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin miettien jotakin päätöstä. — Vihdoin seisahtui hän eteeni ja kysyi nololla äänellä: — Onko sinun järkähtämätön päätöksesi ottaa vain Lammin tytär?
— On.
— Lupaatko täyttää tahtoni muissa tapauksissa.
— Lupaan, oli taas vastaukseni.
— No, saadaanpa nähdä, eikö tuo hulluus tule jäämään, sanoi isäni äreästi ja meni ulos.
Nämä isäni viimeiset sanat kävivät minun sydämeeni kuin tikarin pisto. Minä aavistin … enkä tiennyt mitä. Levotoinna heittäysin vuoteelleni, mutta mahdoton oli minun saada unta, ja kun vihdoinkin nukuin, niin nä'in kamalata unta, johonka heräsin. — Taas oli ensimmäisenä ajatusteni esineenä Anna, ja isäni viimeiset sanat. Kun en tiennyt, mitä isäni niillä sanoilla tarkoitti, niin se saattoi minut vieläkin levottomammaksi.
Vihdoin tuli aamu. — Vieraita tuli tulvalta. — Juonti alkoi … kymmeniin maljoihin kilistin minäkin ryyppylasini … onnentoivotuksilleni … mutta se oli niinkuin ei mitään — Onneksi kovin jo ensimmäisen myrskyn läpitse, mutta se vasta mahtoi olla alku pahempaan, ajattelin silloin.
Jo lähestyi se hetki, jona minun piti lähtemäni. Mielelläni olisin sanonut Annalle jotain lohduttavaista. Mutta töllistä ei ollut meillä ketään, ja aikaa ei ollut enään mihinkään, sillä hevonen oli jo valmis minua viemään. Kiiruhdin isäni perässä hänen kamariinsa ja siellä heittäysin hänen kaulaansa, sekä pyysin, ett'ei hän Annalle minun tähteni mitään tekisi, eikä sanoisi, että oli yhdistyksemme kieltänyt.
Isäni lupasi olla tietämätön koko asiasta. Siitä tulin hieman paremmalle tuulelle. Pian olin matkalla Helsinkiä kohden — ja muutaman päivän perästä olin perillä. Kahden viikon kuluttua sain isältäni kirjeen, joka määräsi elämäni juoksun. Siinä määräsi isäni minun muutamaan sotakouluun.