— Kyllä hän on aina sanonut, ettei antavansa minua köyhälle; — mutta en usko, että hän enää kieltää, kun sinut näkee.
Kaarlo hymyili ja siveli viiksiään, kun Maria häntä köyhäksi luuli.
— Annahan olla, ajatteli hän, minä koetan vielä köyhän nimessä, ukko, sinulta tytärtäsi. Minä koettelen vielä vissimmäksi, minkä arvon tuo ahmatti antaa aineelliselle rikkaudelle.
Maria vaipui nojalleen Kaarlon sydäntä vasten, lumoutuneena riemusta ja rakkaudesta, jota kumpaakin hänen rintansa täysin määrin uhkueli.
Mutta tällä kertaa ei Kaarlo joutunut täällä kauan viivyttelemään, sillä hänen täytyi palata kotiansa, Ojalaan, kertomaan omaisilleen matka muistelmiaan, jota ei hän äsken vielä ollut ennättänyt tehdä, vaikka he suurella uteliaisuudella niitä tiedustelivat. — Kun hän näet kuuli, että Maria oli vielä vapaana, niin riensi hän tätä ensin tervehtimään. Ja kuka olisikaan voinut olla niin tekemättä, sillä "vanha suola janottaa, ja rakkaus ei ruostu."
— Elähän nyt vielä lähde, esteli Maria; odota, että isäkin sinut näkee ja — että tiedämme, vieläkö hän sinua halveksii … mutta ei hän sitä voi tehdä. Meitä ei pidä enää kenenkään eroittaman… Mutta en sentään sinua, armaani, enempää estä kotiasi menemästä. Siinä tekisin väärin omaisiasi kohtaan, jotka ovat surreet sinua niin suuresti. — Huomaisitko äitisi kalpeita kasvoja … kuinka hän on vanhentunut! Kuinka murhe on painanut häneen leimansa. Riennä vain heidän luoksensa … minä olen onnellinen, nähtyäni sinut hengissä palanneena sieltä kuoleman ottelukentältä.
Kaarlo kuunteli äänetöinnä, sillä hänen sydämensä oli liiaksi onnellinen sanoihin puhkeamaan. Hän katseli silmiään pois kääntämättä Marian kasvoihin, joissa oli lilja muuttunut ruusuksi, mutta tuo kuitenkin oli liljaa kauniimpi, sillä se ilmaisi puhdasta sammumatonta rakkautta.
Iloisena ja onnellisena erosi Kaarlo nyt Mariasta ja sanoi huomenna tulevansa jälleen.
Toisen päivän tultua kiiruhtikin Kaarlo Niemelään. Täällä otti hänet Niemeläinen vastaan kohteliasuuden osoitteella. Se oli Marian mielestä hyvä enne.
Ennenkuin pitkiin puheisiin ennätettiinkään, kysyi Kaarlo entistä rohkeammin ja jyrkemmästi: — Oletteko te, isäntä, mielipiteissänne yhtä kuin ennenkin … ettekö jo suostu antamaan minulle Mariaanne?