— Taas sama vastaus kuin ennenkin, ajatteli Niemeläinen itsekseen, ja oudosti oukailtuaan hetken perästä sanoi: — Kyllähän olet moitteeton mies käytöksesi puolesta; — mutta minä olen yhtä armotoin siinä asiassa kuin ennenkin.
Maria masentui, kuullessansa tuon jyrkän kiellon. Hänen sydämmensä sykki niin kovasti, jotta oli tulla rinnasta ulos. Hän värisi kuin haavan lehti, ja silmänsä oli kyyneleihin puhkeamaisillaan.
— Oletteko siinä aina yhtä armottoman ankara? jatkoi Kaarlo kysymystään.
— Olen, oli vastaus.
— Voi sentään teitä kun te olette itsekäs! Älkää isä-kulta, älkää olko niin tyly, rukoili Maria tuskin kuuluvalla äänellä ja karkasi isänsä kaulaan.
— Noh, hurjanahan sinä, tyttö, olet, äyhkäsi ukko, riistäen itsensä irti ja riensi ovesta ulos.
Maria pyyhki silmistään tulevata kyyneltulvaa ja oli kuin tulisilla hiilillä. — Mutta Kaarlo, hän ei voinut sitä sietää: hän lohdutti armastaan, sanoen: — Älä sure suotta, ei meidän yhdistyksemme siteet ole vielä katkottuina. Kyllä minä aarteitteni avulla saan isäsi suostumuksen, vaikka tällä hetkellä, mutta minä tahdon saada hänen ymmärtämään senkin, ettei aineellinen kulta ole ainoastaan saavutettava avioliittoa perustettaissa.
Nyt otti Kaarlo paperin taskustaan ja sanoi: — Tässä on minulla omaisuutta, jonka sinulle nyt ilmoitan, mutta sitä lupausta vastaan, ett'et siitä virka mitään isällesi. Koettakaamme häntä kääntää siksi ihmiseksi, ett'ei hän ole esteenä meidän avioliitoomme. Suostutko sinä siihen?
— Mutta mitäs sitten, jos ei hän perältäkään myönnä köyhyytesi tähden minua sinulle.
— Siitä saadaan tuonempana tuumia ja viimeksi pakkotarpeessa tehdä, mitä hyväksi nähdään. Mutta nyt pidetään tämä paperin sisällä määrätty omaisuus salassa.