Vaikea on kuitenkin ymmärtää, mitä pahaa tällä hengessä näkemisellä on voitu toisilleen tehdä. On vielä sekin mahdollisuus, että runossa kuvattu näkeminen on suoritettu veteen katsomalla. Suomalaiselle, joka kävi Lapissa parannusta etsimässä, kerrotaan tuodun vesiallas ja kysytyn, oliko sen ihmisen kuva, joka näkyi vedessä, hänelle tuttu. Kun hän sen tunsi omaksi kyläläisekseen, käski lappalainen pistämään kuvaa rintaan veitsellä, selittäen, että sairauden aiheuttaja kuolisi samalla hetkellä ja avunanoja paranisi. Tämä ei kuitenkaan hennonut sitä tehdä, vaan pyysi muuten parantamaan.
Varsinaisesta näkemiskilpailusta veteen katsomalla kertoo gotlantilainen kansantarina. Oli kerran mies vierailla mailla matkustaessaan joutunut Suomeen (Finland). Siellä hän ei löytänyt mitään tietä ja osui asunnolle, jossa tapasi vanhan suomalaisäijän (finngubbe). Tämä selitti, ettei hän sieltä pääsisi vähemmällä kuin lupautumalla hänen vävykseen. Mies, joka oli rikas, ei ollut halukas suostumaan, vaan pyysi mietintäaikaa. Monet kerrat yritettyään ratsastaa pois eksyttävästä metsästä ja jouduttuaan iltaisin aina samalle paikalle takaisin, oli hänen viimein pakko sitoutua määrättynä päivänä tulemaan häihinsä. Kotipuolelle palattuaan hän kuljeskeli murheissaan lupauksensa johdosta. Siellä asuva suomalainen (finne) kysyi syytä hänen suruunsa ja saatuaan sen tietää tarjoutui auttamaan. Häiksi määrättynä päivänä tämä asetti oven ulkopuolelle vedellä täytetyn pesusoikon, ja puhallettuaan veteen hyvin suuren kuplan käski siihen katsomaan. Sulhasmies näki kuplassa kuvastuvan suomalaisäijän asunnon ja pihamaan, täysissä pukimissa istuvan ja odottavan morsiamen, kokoontuneet häävieraat ja äijän itsensä, joka ulkona ja sisällä vihaisin elein hääräili ja yhä juoksi vesisoikon äärelle katsomaan. Mutta kun kuplassa näkyi äijä tulemassa asunnostaan pyssy kädessä, ojensi sulhasmiehelle hänen auttajansa pyssyn ja käski kiireesti ampumaan äijän kuvaa vesikuplassa, ennenkuin toinen ennättäisi laukaista. — Toisinnon mukaan, jossa on puhe nimenomaan lappalaisesta noitaukosta Suomessa (lappgubbe i Finland), sulhasmies ammuttuaan näki äijän makaavan kuolleena kartanollaan. "Nyt olen sinut pelastanut", auttajanoita huudahti, "se oli noidan-ampuma (trullskut)".[7]
Pyssy on tietysti alkuperäisemmän jousen sijainen. Noidan nuolista on runoissa usein puhe, ja niiden johdosta saa noita toisinaan kertosanan ampuja:
mistäs noita nuolet saapi, ampuja pahat asehet?
Noidan nuolia nimitetään myös yleisesti velhon veitsiksi ja tietäjän teräksiksi, joskus tulikäpysiksi ja tuliteriksi. Velhojen asemella ovat veitsirautojen omistajina välistä verhoittajat, jotka tarkoittanevat verhan eli uhrin toimittajia.
Onpa viimein parissa pohjois-Pohjanmaan loitsussa nimitys paha paaensoutaja säilynyt muistona siitä kansanuskosta, että lappalainen velho on voinut kulkea kivipaadella yli veden soutaen tai lentäenkin. Kerrotaan tietäjän toiselta kysyneen: "tiedätkö sinä mitään?" — "Tiedän minä vähäsen", oli toinen vastannut, "sen verran että kivellä yli järven menen." Toinen taas oli kerskaillut: "tiedän minäkin sen verran, että lentämällä yli järven menen." Oli sitten lähtenyt menemään ja ruvennut "luijaamaan", vaan oli pudonnut keskelle järveä.
Toista kehitysastetta edustava arpoja esiintyy harvoin nimenomaan pahaa tarkoittavan noidan merkityksessä:
Noitia joka veräjä, joka aita arpojia. Kuhun pannen nuoret noiat, kuhun arpojat asetan? Sotken suohon, sammalihin — Syö sitta, unennäkijä' Kun sie nouset noitumahan ja asetut arpomahan, pese suutasi sisästä, kieltä korvien tasalta.
Tämä esimerkki on Inkeristä, jossa arpoja on ylimalkaisen noitakäsitteen tavallisin kertosana. Näyttää myös siltä, kuin siellä noidan nuolia ja veitsiä olisi arpomisvälineinä käytetty.
Meni noijille Venahan. ala linnan arpojille; noiat katsoit nuolihinsa, arpojat kuraksihinsa.