Se Kirja, se Karja — maanalainen Maatikkini!
Vedenhaltian lehmät jos näki maalla vallattomina kävelemässä, niin ilman taikomisettakin — kiertämällä ne sai estetyksi takaisin järveen menemästä — saattoi niitä kesytellä itseensä. Lehmän, joka taipui lähtemään mukaan, tahtoi vedenhaltia antaa; mutta jos ei taipunut hyvittelyyn, niin ei saanut pahoittaa.
Talossa oman karjakellokkaan kanssa sitten vanhalla tuliraudalla kiersi maata myöten ympäri kumpaisetkin samaan piiriin ja siinä kierroksessa lypsi vedenhaltian lehmän. Maidon hautasi maahan maanhaltialle, — jollei tiennyt, mihin paikkaan ennen oli uhrattu, niin likimmän puun juurille — silloin maanhaltia piti huolen, että tulokas pysyi karjassa.
Joka kerta kun vedenlehmää lypsettiin, piti kolme ensimäistä kertaa vetäistä maahan, sanoen: "osa maalle, osa veelle, osa ilman olijoille", silloin maanhaltia pysyi mielissään.
Kun oli vedenlehmälle saatu kymmenes vasikka, niin se tapettiin ja veri ynnä luut kokonaisina uhrattiin maanhaltialle. Sitten juhannusyönä vietiin lehmä yhdeksän vasikkansa kanssa löytöpaikalleen, johon tuli muitakin vedenlehmiä. Silloin piti vedenhaltia kutsua puheille ja kysyä, montako hän antaa, mitkä ja minkänimiset sekä mitä hän panee uhriksi, joka piti täyttää tai olla ottamatta.
Kun itse vedenlehmä vihdoin tapettiin, piti sen veri samoin antaa maanhaltialle, niin pysyi karjan onni hyvänä.
Suomen ruotsalaisiltakin on ollut yhtäläisiä mielikuvia sekä veden- että metsänhaltian lehmistä. Nämä perustuvat ennen mainittuun käsitykseen, että manalaiset harjoittivat yhtäläistä karjanhoitoa kuin ihmiset maan päällä.
Vedenemännän karjan näimme maanalaiseksi nimitettynä ja kotiin viedyt vedenhaltian lehmät asetettuina läheisimpään yhteyteen maanhaltian kanssa. Aivan samoja taikoja on käytetty nimenomaan manalaisten lehmiä anastaessa. Huomatessaan ne piti myötäpäivin kiertää ympäri, ennenkuin niihin koski. Kun oli tuotu oman kellokkaan luokse, kierrettiin ne vielä yhdessä vanhalla tuliraudalla. Ensimäistä maitoa annettiin kaikille talon elukoille ennenkuin ihmisille ja näille taas nuorimmasta lapsesta alkaen vanhimpaan asti. Manalaistenkin lehmiä ensikerran lypsettäissä pirskoiteltiin maito laitumelle ja maanhaltian uhripaikalle, niin tämä piti huolen karjasta. Ei manalaisten lehmiä eikä niiden jälkeläisiä ollut lupa myödä kenellekään mistään hinnasta, mutta lahjaksi sai antaa.
Viimeksi on mainittava vedenhaltian soitannollisuus, joka samoin skandinaavilaisesta kansanuskosta on hyvin tunnettu. Verrattain myöhäistä lainaa suomalaisissa taioissa soittotaidon hankkimiseksi osoittaa viulun mainitseminen sekä vedenhaltian esittäminen enimmiten pahana olentona, jopa nimenomaan piruna ja paholaisena. Kun meni juhannusyönä koskeen kolmannen kiven päälle viulu mukanaan ja kutsui vesihiittä, niin se tuli istuutuen selitysten samalle kivelle ja ojentaen leveän nahkavyön, joka ulottui kumpaisenkin ympäri. Tätä ei saanut panna palkimeen, vaikka hihnan solkeen pistikin. Vesihiiden soittaessa edellä piti soittaa niin, että veri kyntten alta tuli. Kylliksi opetettuaan vesihiisi paiskautui äkkiä koskeen. Kun näki, ettei saanut seuraa, alkoi se vettä koskessa paisuttaa. Silloin oli hukkumisen vaara tarjona, jollei pian ollut maalla.
Mutta suomalaisten käsityksen mukaan omisti soittimen myös metsänhaltia. Jos itsekseen kuolleelta ruumiilta otti vasemman käden lapoineen, sijalle pannen itsekseen kuolleen lampaan lavan, ja kalliolle, johon ei päivä paistanut, meni ikäänkuin soittamaan Tapionnäreen (kts. edempänä) oksa jousena, niin tuli metsästä musta mies ja antoi ruumiinlavasta viulun, jolla sitten taisi soittaa kaikki pelit, vieläpä panna tuolit ja pöydät tanssimaan.