EMÄNTÄ. Käsket kai minua vaikenemaan? Eei! Minä puhun mitä minua haluttaa ja sinä kuuntelet! — Vai sillä lailla! Sinä sotkeennut ensimaiseen piikaan, jonka tapaat, ja olet valmis naimaan hänet. Ei ole ennen piikoja Korpelan ja Vaarantaustan sukuihin naitu… Ja sinäkö sen uuden mallin alkaisit. Ei niinkauan kuin minun pääni on pystyssä… Kyllä niistä lutkista pian päästään! (Menee.)
HEIKKI. Minä pyydän teitä, äiti —.
ISÄNTÄ. Johan sinä nyt vallan pehmeitä tuumiskelet, Heikki. Ei sinun heti kannata noin hätääntyä. Sattuuhan semmoista. — Ja pääsethän sinä siitä naisesta rahalla irti.
HEIKKI. Ei minun luonnollani sentään niin pitkälle mennä.
ISÄNTÄ. No mitä sinä sitten oikeen meluat? Ethän sinä tuommoista piikaa voi vakavasti ajatella…
(Emäntä tulee raastaen Vilmaa käsivarresta.)
VILMA. Voi, emäntä, päästäkää! Te puristatte minun käteni poikki.
EMÄNTÄ. Suu kiinni, lutka!
HEIKKI. Tuollaiset sanat ovat vallan tarpeettomia, äiti.
EMÄNTÄ. Lutka kuin lutka!