ISÄNTÄ. Pyh!
EMÄNTÄ. Sano sinä mitä haluat, mutta minä luotan Heikkiin.
ISÄNTÄ. Heikki viis välittää Honkalan tyttärestä.
EMÄNTÄ. Miks'ei välittäisi. Onhan siinä välittämistä.
ISÄNTÄ. No on niin, mutta olethan sinä jo monasti Heikin mielen huomannut. Ainahan se on pujahtanut ovesta pellolle, ennenkuin sinä edes kunnolla olet päässyt juttuasi alkamaan.
EMÄNTÄ. No entäs sitten! Pujahtaa minun puhuessani, mutta pujahtaneeko
Honkalan Kertun vierestä.
ISÄNTÄ. Jätä sinä vaan ne hommasi. Ei sitä nykymaailman aikaan vaan niin ihmisiä naiteta kuin ennen.
EMÄNTÄ. Ei sinun kalloosi näy mitään juuttuvan. Tätä minä olen saarnannut jo Herra ties kuinka kauan ja sinä vielä vaan puhut noin. Nytkö minä jättäisin kaikki, kun vihdoinkin olen saanut asian vauhtiin. Honkalaisten kanssa olen puhunut jutun kypsäksi, Kertun mieltä olen syrjäteitä kuulostellut. Hän on lapsesta asti pitänyt Heikistä. — Ja onhan siinä pojassa pitämistäkin! — Nytkö minä lopettaisin. Ehei! Jere vieköön kirjeen Honkalaan.
ISÄNTÄ. Kyllähän se lahja olisi, jos meidän joukko siihen Honkalaan taas käsiksi pääsisi.
EMÄNTÄ. Ja Heikki sitä osaisi asuakin. Ei se hänen kädestään koskaan vasaramarkkinoille joutuisi.