ISÄNTÄ. No, no, muori. Kyllähän minäkin sitä asuin, mutta kun minä. —
EMÄNTÄ. — Olen sellainen tyhjäntoimittaja.
ISÄNTÄ. So, so, älähän nyt! Nääs se oli sillä lailla, että kun —
(Vaikenee Jeren tullessa.)
JERE. No nyt minä sitten olisin valmis vaikka lähtemään.
EMÄNTÄ. Annahan, ukko, se kirje Jerelle. (Isäntä antaa kirjeen.) Kun sinä tulet kirkonkylään, viet sinä heti ensi työksesi tämän kirjeen Honkalan emännälle ja sanot hänelle paljon terveisiä minulta. — Sitten sinä menet leipurille ja tilaat sokerikakun ja pikkuleipiä. Ne saa sitten lähettää kirkkoväen mukana meille. Kauppiaalta sinä tuot kolme kiloa kahvia ja saman verran palasokeria ja — mitäs minun vielä pitikään tuottamani?
ISÄNTÄ. Minulle sinä sieltä kauppiaalta tuot punasen topan ruutia, puolenkiloa kahdeksan numeron hauleja ja viisikolmatta kahdentoista kaliiperin hylsyä. Tässä alkaa kohta linnustuksen ajat.
EMÄNTÄ. Aina sinä niitten pyssyjesi kanssa vähtäät. — Niin, kolme kiloa kahvia ja sokeria sekä paketti jästiä. —
JERE. Kun ne kaliiperit ja jästit nyt vaan muistaisi.
EMÄNTÄ. Ethän sinä, ukko rahju, niitä muista. Taitaa olla paras, että kirjoitetaan ne kaikki paperille. (Isäntä ja emäntä menevät. Jere istuu penkille ja alkaa latailla piippuaan. Vilma tulee kantaen kaljatuoppia.)
JERE. Annahan likka, kun minä ryyppään vähän sitä sinun kaljaasi. (Juo)
Ahhah! Hyvää se olikin.