VILMA (kääntyy poispäin). Niin, niin. Eihän minulla sitä ole.
JERE. Ja pulska pari siitä tuleekin. Likka niin punaposkinen ja norjakäyntinen ja niin rikas, niin rikas. Ja entäs sitten meidän Heikki! Sen komeampaa miestä saa hakemalla hakea.
VILMA (itkuun puuskahtamaisillaan). Niin.
JERE. Joutenhan sinne Heikki kotivävyksi muuttaakin ja myö koko tämän Korpelan höskän. — Kyllä siellä suuressa Honkalassa kelpaa sitten kelliä ja äljennellä. — Mutta annas olla, sinähän olet vallan oudon näköinen. Kun et vaan olisi kipeä?
VILMA. Ei minua mikään vaivaa. (Purskahtaa itkemään.)
JERE. No, tuonasen ryppy, johan sinä vallan vetistelet! — Ahaa! Juu, juu. Vai sillä lailla. Minä osaan asioitten ylikatsomuksen minä. — So, so, Vilma. Pane nyt jo pruntti suulle. Ei se asia itkusta parane. — No johan sinä nyt vallan! Näkee vielä emäntä sinun jollotuksesi, niin sitten sinä vasta. — Taitaa olla tulossa tänne.
VILMA (menee).
JERE. No ei nyt hassumpaa! — Jaa'a! Niin sitä sitten käy; kun ei osaa tehdä sitä översihtiä.
HEIKKI (avoimesta ikkunasta). Hei ukko!
JERE. Hei, hei! No jokos sinä sait sen kiukaan kivettyä?