AARNE. Hänen pitäisi nyt jo olla täällä.
PASTORI. Kaiketi hän kohta tulee.
VILJO. Kyllä nämäkin ovat kihlajaiset!
PASTORI. Omatuntoni nuhtelee minua. Kuinka saatoinkaan johdattaa lastani tämmöisen myrskyn pyörteisiin. Ja minä sen olen itse tehnyt. Minun olisi pitänyt suojella ja varjella häntä parhaani mukaan. Jos hänelle sattuu joku onnettomuus, olen minä siihen vikapää.
VILJO. Johan te itsekin, isä, hätäännytte, vaikka juuri äsken koetitte meitä rauhoittaa.
PASTORI. En minä tästä hätäänny, ajattelen tulevaisuutta. Tällä kertaa saattaa kaikki olla vain aiheetonta huhua, mutta onko seuraavalla kerralla? Alituinen uhka vainoaa Anttia ja rauhan satama on kaukaisuudessa, läpinäkymättömien sumujen peitossa. Pienessä purressa, aavalla merellä on minun tytärparkani eikä hänen vanha isänsä voi yhtään, yhtään auttaa.
AARNE. Me hukumme kaikki samaan pyörteeseen.
VILJO. Mutta eihän vielä ole mitään tapahtunut! Kaikkihan on toistaiseksi vain huhua!
PASTORI. Jumalan kiitos! että kaikki on edes toistaiseksi huhua.
(Eteisestä kuuluu ovikellon soittoa.)