VILJO. Tämä on kirottua!
(Käy akkunan luona tähyilemässä.)
PASTORI. Sinun täytyy pelastua muuten minun rangaistukseni on liian suuri. Minä olen tähän kaikkeen syypää. Minä olen sinua kiihoittanut.
ANTTI. Te ette ole rikkonut yhtään mitään, rakas setä.
PASTORI. Minä olen miekkaan tarttunut ja nyt minä miekkaan hukun.
ANTTI. Minua ei ole kukaan kiihoittanut, olen tehnyt kaiken omasta vapaasta tahdostani, vain vakaumukseni pakoittamana. — Ettehän te edes tiennytkään mitään minun aikeistani. Enhän minä puhunut teille menostani mitään.
PASTORI. En tiennyt mitään varmaa, mutta minä aavistin. Keskustelin kanssasi, ohjasin ajatuksiasi, kypsytin aikomuksiasi. Minusta tuntui kaikki niin puolustettavalta. Mahtavat tulevaisuuden näyt huikaisivat minua… Enkä minä nytkään, rangaistuksen hetkellä — Jumala minua armahtakoon! — voi katua ja näyistäni vapautua… Ihailin sinun uljuuttasi ja intoasi. — Lähdettyäsi huomasin sinun vieneen myötäsi seikkailujen teille minun tytärparkani sydämen. Silloin minun rangaistukseni alkoi ja nyt on sen täyttymisen hetki läsnä.
VILJO. Mutta rakas isä, eihän tässä nyt ole kysymys mistään rikoksesta tai rangaistuksesta. — Antti on saatu ilmi, häntä vainotaan ja hänen täytyy pelastua.
PASTORI. Sinusta on, poikani, maailma hyvin yksinkertainen ja selvä.
VILJO. Maailma on hyvä ja kaunis ja te olette kaikki onnettomia raajarikkoja. — Emmekö me nyt huomaa mitään keinoa, mitään ratkaisua.