AARNE. Kumpahan saisi nuo urkkijat edes hetkeksi poistumaan jommalta kummalta ovelta.
VILJO. Niin silloin pääsisi Antti pakenemaan. — Jospa voisi jollakin tavoin eksyttää heidät! — Nyt minä tiedän! Minä pelastan sinut, Antti!
ANTTI. Sinä? Millä tavoin?
VILJO. Katsos näin: menemme yhdessä katuovelle, minä pukeutuneena sinun viittaasi ja hattuusi. Sopivana hetkenä hyökkään ulos ovesta ja alan juosta kaupungille päin. Vartijat tietysti luulevat minua sinuksi ja koettavat tavoittaa minua. Silloin on sinun pakotiesi vapaa. Pujahdat kadulle, kiiruhdat rantaan, astut veneeseesi ja lasket kohti aavoja ulapoita, kohti vapautta ja uusia ponnistuksia.
AARNE (innostuen.) Viljo, suo minun tehdä tuo työ, suo minun pelastaa Antti ja meidät kaikki. Sinä olet tien osoittanut, anna minun kulkea sitä!
ANTTI. Semmoinen yritys olisi vallan turha.
VILJO. Et sinä siihen kykene.
ANTTI. Minä en missään tapauksessa voi suostua siihen, että joku toinen antautuisi vaaraan minun edestäni.
AARNE. Tämä ajatus tuli minulle yllätyksenä ja minun mieleni kävi niin iloiseksi. Huomasin, että minäkin voin tehdä jotakin, minustakin on hyötyä. Antti, veljeni, älä riistä minulta tätä onnea tuottavaa yllätystä. Minä pelastan sinut, pelastan Ainin, pelastan myöskin itseni.
ANTTI. Parempi on, että minä menen yksin kadulle, alan ampua ja koetan pelastua miten parhaiten taidan. Ja, jos täältä tulevat minua hakemaan, niin ristikööt silmänsä.