VILJO. Et sinä siitä sentään niin ehjin nahoin selviä. Kyllä ne sinut panevat telkien taakse joksikin aikaa.
AARNE. No eihän se olisi niin vaarallista. Istuisin sitten aikani. On sieltä moni muukin palannut.
ANTTI. Minä en voi suostua semmoiseen.
AARNE. Miksi et voi? — Jos sinä nyt joudut vangiksi, olet sinä mennyt mies. Jollet sinä itsestäsikään välitä, niin ajattele Ainia ja hänen isäänsä. Sinä voit pelastua, kaikki voi taas palata hyvälle tolalle. Olet usein sanonut: Aarne elää ikäänkuin unissaan. Se on totta, se on minun suuri onnettomuuteni, se on minun kiroukseni. Mutta nyt minä tiedän, mitä minun tulee tehdä ja minä tahdon panna sen täytäntöön. Elämä on minulle nyt niin selvä, ettei se vielä koskaan ole ollut. Yllätyksenä tuli minulle tämä voima ja kirkkaus. Älä ota sitä pois minulta, Antti.
VILJO. Antti, sinun on harkittava tätä tarjousta.
PASTORI. Sinä tahdot uskaltaa paljon.
AARNE. Minä voitan myös paljon.
ANTTI. Mutta voihan sattua, että nuo urkkijat viis välittävät sinun juoksemisistasi.
AARNE. Niin voi sattua. — Mutta sattuuko, sitä emme tiedä. Ja eihän yritys silloin ainakaan asiaa pahenna.
PASTORI. Te olette jotakuinkin saman kokoisetkin.