VILJO. No niin! Se oli ainoa mahdollisuus.
PASTORI. Kiitos sinulle, Aarne!
VILJO. Ja nyt tarkkaa taistelusuunnitelmaa tekemään! Me tässä olemme hyökkäävänä puolena.
AARNE. Antti ja minä menemme yhdessä ulko-ovelle ja odotamme siellä kunnes vartijat ovat kulkeneet ohitse. Silloin minä syöksyn kadulle ja alan juosta voimaini takaa, vartijat seuraavat minua ja Antti pelastuu. — Siinähän se on koko juttu!
ANTTI. Kun sinä sitten joudut kiinni, niin sanot että… No, kyllähän sinä osaat niille jollakin tavoin juoksemistasi selitellä.
VILJO. Paina ennen kaikkea mieleesi tämä varoitus: pysähdy oitis, kun ne ovat ampuneet ensimäisen varoituslaukauksen, jos haluat säilyttää henkesi. Ja juttele sitten koreasti heidän kanssaan äläkä yritäkään karata. Jos lähdet juoksemaan, niin olet mennyt mies. Kuulat saavuttavat sinut karkuteiltäsi.
AARNE (ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena.) Ne ampuvat, jos minä yritän karata.
ANTTI. Ole aivan rauhallisesti heidän kanssaan, tottele heti vaikka se ehkä tuntuisikin vaikealta.
VILJO. Kyllä me vielä keinot keksimme sinun pelastamiseksesi. Älä missään tapauksessa tee vastarintaa, se olisi sinun turmiosi.
AARNE (hitaasti.) En. — En tee.