Kodin suojelushenki varjelee myös valtiota, tuota laajempaa, kansalaisten yhteiskotia. Tästä syystä oli Kreikan valtioissa hallituksen sija, prytaneion, Hestialle pyhitetty ja hänelle paloi siellä liedellä ainainen liekki. Tältä alttarilta siirtolaiset muille maille lähtiessään ottivat mukaansa pyhää tulta virittääkseen sitä uusilla liesillään, jolla tavalla kauniisti kuvattiin emämaan ja siirtokuntain välillä pysyvää hengen yhteyttä. Vaikka Kreikka oli hajautunut moniin pikkuvaltioihin ja heimokuntiin, vaistosivat nämä kuitenkin kansallisen ja henkisen yhteisyytensä, tajusivat olevansa saman kodin lapsia. Tälle tunteelle antoivat he ilmimuodon silläkin, että heillä Delfoissa, joka muutenkin oli kansan keskus, oli Hestian uhriliesi ihan sen orakelin ääressä, missä maan navan luultiin olevan.
Puhdas ja kirkas kuin valkean lieska on Hestian olento. Hän ei suostunut menemään häntä kosineille Poseidonille ja Apollonille, vaan pysyi pyhänä impenä. Immet hänen palvelustansa hoitavat.
* * * * *
Italiassa ja Roomassa palveltiin kotilieden ja perhe-elämän valtiaana Vestaa, ja häntä palveltaissa muistettiin myös uhreilla ja rukouksilla noita hilpeitä, ystävällisiä kotihaltioita penaateja ja lareja (kts. niistä).
Vielä tärkeämpi oli Vestan valtiollinen merkitys. Kun valtakuntaa katsottiin yhdeksi suureksi taloksi, oli Vesta tämän talon vartia. Oman templin rakensi hänelle Numa Pompilius Palatinon-mäelle. Se oli ympyriäinen ja alkuaan aiottu vain katoksi sille tulisijalle, jolla pidettiin vireillä "Vestan ikuista tulta". Tämä ei saanut koskaan sammua, sillä siitäpä tuho tulisi valtakunnalle, koska Vestan-valkea symboolisesti kuvasi valtion elonlieskaa. Tulta hoiteli kuusi ylimmän papin (pontifex maximus'en) vartavasten valitsemaa neitoa. Noilta "vestaaleilta", jotka jo lapsina otettiin virkaansa, kerittiin takka, he verhottiin valkopukuun ja huntuun. Kolmekymmentä vuotta kesti vestanneidon palvelus-aika. Hunnutonna ei vestaali saanut koskaan näyttäytyä, sillä häneltä vaadittiin mitä ankarinta immellistä puhtautta ja kainoutta, jota ei epäluulo saanut varjoksikaan himmentää. Ankarasti rangaistiin rikkonutta vestaalia. Jos hän huolimattomuudessa oli heittänyt liesitulen sammumaan ja siten keskeyttänyt jumalien ja ihmisten välisen yhteyden, piestiin hän vitsoilla ja pantiin viralta; mutta jos hän siveyden lupauksensa rikkoi, silloin ei vitsat eikä teloituskirves riittäneet rangaistukseksi. Onneton raukka muurattiin elävältä seinän sisään ja valtio koki jos joillakin keinoin sovitella jumalattaren vihaa. Syyttömästi soimattua vestanneitoa auttoi itse jumalatar. Todistaakseen viattomuuttansa kantoi Tuccia seulalla vettä Tiberistä templiin ja eräs toinen neito liehtoi huntunsa nipukalla sammuneen tulen viriämään.
Jumalattaren taidekuvissa ilmaistaan immen kainoutta, ankaraa siveyttä, arvokasta vakavuutta. Semmoinen on n.s. Giustinianin Vesta, jonka vakavan lempeä katse ja ylöspäin viittaava käsi osottavat hänen luonnettaan.
Janus. Quirinus.
Janus on yksinomattain roomalainen, Kreikalle aivan outo jumala. Mistä nimi johtuu, ei ole aivan varma. Ehkä se alkuaan on samaa kuin Dianus (vrt. Diana, Jana, Juno), siis joku taivaallinen valon henki. Kumminkin häntä näkyy palvellun aurinkona, joka ehtoolla laskiessaan sulkee taivaan ja valon oven ja aamulla noustessaan taas aukaisee sen. Janus on siis taivaan portinvartia. Sittekun luonnon merkitys unohtui, tuli hänestä muidenkin porttien vartia, lähtökohtain vartia ajassa ja paikassa, alotteen jumala töissä ja toimissa. Samalla kun hänen silmänsä vielä katsahtaa taaksensa menemäisillään olevaan aikaan, tähystää hän jo eteenpäin tulevaisuutta kohden. Tätä kaksipuolisuutta kuvattiin antamalla Janukselle kaksoiskasvot (J. geminus, bifrons), joilla myös alkuaan lienee merkitty auringon kaikkinäkevää silmää.
Taivaan ovenvartia tuopi joka aamu esiin uuden päivän, samoin kuin hän ikuisuuden hämäristä taluttaa ajan radalle uuden vuoden vierimään. Siksi ensi kuukausi, Januarius, sai nimensä hänestä, ja uudenvuodenpäivä (Kalendae Januariae) oli jumalan juhlapäivä. Silloin huoneet ja ovipielet seppelöittiin laakerilehvillä, joilla luultiin voitavan puhdistaa syyt ja saastat, poistaa pahat, silloin ystävät, kuten vieläkin on tapana, toivottelivat toisilleen onnea alkavalle vuodelle ja antoivat toisilleen lahjoja ja makeisia. Janusta tietenkin muistettiin myös makeilla uhriantimilla. Alku työn kaunistaa, hyvästä alusta seuraa hyvä päätös. Näin ajateltiin ja sentähden aina aljettaissa, tärkeämpiin toimiin ruvettaessa rukoiltiin Janusta. Niinpä sotaan lähdettäissä uhrattiin hänelle, ja hänen templiinsä, Janus Numae (Numan perustama), jätettiin ovet auki merkiksi että jumalakin oli lähtenyt mukaan; vasta rauhan palattua templin ovet suljettiin.[80] Mutta miltei alituista sotaa kestikin Rooman valtakunnalle koko sen olemis-ajan. Ainoastaan kahdesti mainitaan Januksen templin olleen suljettuna, toisen kerran silloin kun rauhan ruhtinas Jesus Kristus syntyi mailmaan. Virkaan astuessaan virkamiehet anoivat Janukselta siunausta, samaa tehtiin kansankokouksia alotettaissa; ja yksityisetkin ihmiset, maanviljelijät, kauppiaat, merimiehet y.m. hakivat aina toimiinsa ryhtyessä, retkilleen lähtiessä siunatuksi aluksi Januksen suosiota rukouksilla ja lupauksilla.
Janus on myös paikallinen alottaja. Näimme hänen jo päivän kuljettajana vartioivan taivaan ovia. Hän vartioitsee ihmistenkin ovia. Ovien viereen ja porttikujiin roomalaiset panivat tuon kahtaalle katsovan jumalan kuvan suopein silmin seuraamaan tuloa, menoa ja toimiin lähtöä. — Vielä panee hän liikkeelle virtojen lähteet, sanotaanpa kerran tyrskähyttäneen maasta kuohuvan rikkilähteen vasten vihollisten silmiä kun he Roomaa ahdistivat. Lähteenneitoja mainitaan hän ottaneen vaimoiksi ja hänen poikiaan olivat Fontus ("lähdemies") ja Tiberinus.[81]