Alkulause.

Muinaisklassillista runoutta lukiessa kohtaa ehtimiseen mytologisia viittauksia, joista tarvitsee olla selvillä, koska muuten kirjailijan ajatus jää enemmän tai vähemmän hämäräksi. Kipeästi ovatkin suomalaiset oppikoulumme jo kauan kaivanneet mytologista käsikirjaa, joista oppilaat vähin vaivoin löytäisivät ne tiedot mitä kulloinkin tarvitsevat. Tätä tarvetta kirjamme etusijassa pyytää tyydyttää. Koska aineen laveus on vaatinut supistelemaan erikois-kohtain esitystä, on usein viitattu klassillisiin teoksiin, joissa samat asiat jutellaan laveammin ja elävämmin, tiedonlähteihin semmoisiin kuin nuo yleisesti luetut Homeros, Virgiliuksen Aeneidi, Ovidiuksen Metamorfoosit, Horatiuksen Carmina y.m. Näin saattanee ehkä ylioppilaillakin alkuasteilla olla apua kirjastamme filologisissa opinnoissaan. — Apukeinoina olen käytellyt useita uudempia ja vanhempia mytologisia kirjailijoita — varsinkin on O. Seemannia monasti mukailtu — mutta yleensä olen koettanut käsittää ja esittää asioita niin itsenäisesti kuin suinkin. Etupäässä olen kertonut tarujen sisällyksen, niiden syihin ja syntyihin syvemmälti kajoomatta. Jos sen ohessa kuitenkin usein olen lisännyt selityksiä, mikäli tarujen tutkimus niitä on keksiskellyt, en sillä suinkaan aina ole tarkoittanut, että nämä selitykset myös ovat oikeita. Päinvastoin tiedän uudemman kritiikin noita luonnon-symbolistisia mietteitä usein pahastikin pidelleen. Enpä kuitenkaan arvannut astua tieteellisen myyttikritiikin huljuvalle maalle, jolla viisaammatkin helposti kompastuvat; eikä pait' sitä yleistajuisen oppikirjan suunnitelma sitä näyttänyt sallivankaan. Minua kehotti työhöni vain halu opastella koulunuorisoamme ja muuta yleissivistystä harrastavaa yleisöä eräälle tärkeälle muinais-sivistyksen hengenalalle, jota tuntematta ei tyydyttävästi voida tajuta m.m. veistotaiteen teoksia, eipä usein uudempiakaan runoilijoita. Hyvän tarkoitukseni takia suotakoon anteeksi ne erehdykset ja puutteet, joiden tiedän haittaavan tätä kirjallisuutemme uutukaista.

Tekijä.

Johdanto.

Luonnonuskonto.

"Se mikä taidetaan Jumalasta tuta, on heille tiettävä; sillä Jumala ilmoitti sen heille. Sillä hänen näkymättömät menonsa, nimittäin iankaikkinen voimansa ja jumaluutensa nähdään hamasta mailman luomisesta, jotka ymmärretään niistä kuin tehdyt ovat: etteivät he taitaisi itsiänsä syyttömiksi sanoa. Että he tunsivat Jumalan ja eivät ylistäneet häntä niinkuin Jumalaa, vaan vilpistelivät ajatuksissansa, ja heidän järjetöin sydämmensä on pimennyt — — niin he ovat tyhmiksi tulleet, ja ovat katoomattoman Jumalan kunnian muuttaneet katoovaisen ihmisen, lintuin ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan muotoiseksi. — Jotka Jumalan totuuden ovat valheeksi muuttaneet ja palvelleet enemmän luontokappaletta kuin Luojaa" (Rom. 1, 19-25). Jumala ei jättänyt luopunuttakaan ihmistä todistustansa vaille: hän jätti hänelle todistuksen luontoon ja omaantuntoon, vaikka synti tosin senkin pilasi. Mielen ja tahdon turmelus pimitti järjenkin. Ei oivallettu mailman yläpuolella vallitsevaa pyhää iankaikkista jumalaa, vaan jumalan käsite vedettiin alas ihmisen omalle tasalle, maan multaan matalalle. Tehtiin itselleen jumala semmoinen joka sopi turmeltuneille. Luojan asemesta palveltiin luotua mailmaa ja luontokappaleita; jumaloitiin luontoa jonakin persoonattomana elonlähteenä tai luonnon ilmiöitä ja voimia ihmismuotoisiksi käsitettyinä olentoina. Tämmöinen on pakanuus. Siinä on uskontoa, mutta harhasuuntaan eksynyttä; se ei ole epäuskoa, vaan harha- ja taikauskoa. Mutta vaikka alhaalle vajottiinkin, ei tieto Jumalasta kuitenkaan peräti sammunut koskaan. Se löytyy raaimmissakin villiheimoissa jonain hämäränä vaistona tai aavistuksena. Se on iäisyyden kipinä, joka syttyy ihmisen sieluun samalla kuin hänessä henki ja elämä viriää; perintö isänkodista, joka kohottaa häntä korkealle yli eläinkunnan. Mikään kehitys ei ole vuosituhansienkaan kuluessa sitä saattanut hänelle antaa. Uskonnonvaistoa vailla ihminen ei olisi luonut itselleen minkäänlaisia, eipä vääriäkään jumalankäsitteitä; pelkkänä luontokappaleena hän ei olisi kaivannut yliluontoisia. Mutta toisaalta on myös totta, että uskonnon käsitteet ovat ylempiä ja alempia, mikäli muu henkinen elämä on kehittynyt; niiden kanta riippuu sivistysoloista. Villin uskonnosta on jättiläisaskel sivistyneen helleenin uskoon, jolle jo oli selvä, että korkeampi henkivoima hallitsee mailmaa, että ihmissielu on kuolematon, että tuonpuolinen elämä muodostuu onnelliseksi tai onnettomaksi sen mukaan kuin täällä on eletty oikein tai väärin. Edemmäs ihminen ei omaa tietänsä käyden päässyt. Pelastaa eksyneitä ja viedä heitä takaisin isänkotiin — sen saattoi ainoastaan Kristuksessa ilmestynyt Jumala. — Onpa siis pakanan uskossakin kehitys nähtävissä.

Alimmalla kannalla ihmisen yksinomaisena huolena on ruumiinsa elättäminen, niin ettei hän ehdi eikä jaksa henkisiä asioita ajatella. Sillä kannalla ovat vieläkin villit eli raakalaiset, ja heidän kaltaisiaan lienevät myös etäisimmän ajan ihmiset olleet. He kävivät kovaa taistelua olemisensa eteen nuivaa luontoa ja julmia petoja vastaan. Vaikea olisi ihmisen ollut pitää puoliaan tässä taistelussa usein väkevämpiä vihollisia vastaan, ellei hänellä ollut kelpo liittolaisena järkensä, joka keksi keinoja ja juonia vähäisillä varoilla pääsemään voitolle. Näin tuli hän kehitelleeksi älyänsä, samalla kuin vähitellen pääsi parempiin aineellisiin oloihin, joissa ei alati tarvinnut tapella henkensä ja ruokansa edestä, vaan sai jo lomaa hengitellä. Nyt kääntyi huomio ihmisen omaan itseen, henki heräili uinuksistaan ja samalla varmaan uskonnonvaistokin alkoi elonoireita näyttää. Tällä kannalla ovat jo paimentolaiset. Mietiskelevä henki näki ihmisessä ja hänen ulkopuolellaan hämäriä, käsittämättömiä salavoimia, jotka häntä pitävät vallassaankin. Hän näki ihmisen ja eläimen olevan merkillisten vaiheitten alaisena: syntyvän, kasvavan, sairastavan, vanhenevan, kituvan, kuolevan; melkein samallaista huomasi hän kasvikunnassa tapahtuvan. Ja muussa olokunnassa näki hän yhtä suuria kummia, jotka peljättivät tai ihmetyttivät häntä. Kauniin päivän perästä, jolloin olo auringon sulolämmössä tuntuu ihanalta, nousee äkisti myrsky ja rajusää. Pauhaten lentää se maan yli, murtaen metsän puita ja mylleröiden meren aaltoja, jotka äsken hymyilivät ystävällisesti ja nyt kohisevat vihoissaan. Taivas peittyy pilviin, niistä jyrisee uhkaavasti ja salamat sälähtävät sinne tänne, särkien puita ja kallioita, tappaen ihmisiä ja eläimiä. Väliinpä maankin vankka pohja horjuu, syvyydessä jylisee ja yhtäkkiä revähtää maa auki ja sen kidasta syöksähtää ylös tulikieliä, viskellen syvyyden sisuksia ilmoille. Mikä kauhea voima nuo muuten niin elottomat esineet liikutti? Ja mikä käsi aamulla tuo taivaalle auringon luomaan valoa ja iloa ihmisille ja mikä ehtoolla sen kätkee yön helmaan. Mistä suvi ja mistä talvi, mistä lämpimä, kylmä, sade, lumi kotoisin? Näitä ja tämmöisiä kyseltiin, eikä muuta voitu ymmärtää, kuin että olokappaleissa vallitsee näkymättömiä salavoimia. Synnynnäinen uskonnonvaisto liitti tähän tietonsa: siinä se suuri kaikkivaltias henki, jota sydämmesi kaipaa. Näin syntyi varhaisin luonnonuskonto, tosin alussa vielä perin vaillinainen. Ihminen ei vielä kyennyt kohoomaan oman itsensä ahtaasta piiristä: kaikki on vain häntä varten olemassa, jopa jumalakin — ajatteli hän. Jumalan täytyy tarkoittaa vain hänen hyötyänsä tai vahinkoansa. Yleensä katselee luonnonihminen jumaliansa pelolla ja epäluulolla; ainoastaan milloin hän huomaa niiden tuottavan hänelle apua ja olevan suopeita, osottaa hän niille kiitollisuutta. Mutta epäsuopeutta hän palkitsee ynseydellä tai pelolla. Hänen katsantotapansa on itsekkäinen.

Ja missä ihminen luuli jumaluuden asuvan? Hän ei käsitä luontoa kokonaistoksi, elimistöksi, jota määrätyt lait hallitsevat, hän näkee vain äärettömän joukon kappaleita ja esineitä, joissa ilmaantuu voimaa, jota hän kokee edukseen tai vahingokseen. Aistinalaisissa luontokappaleissa asuu jumaluus; kullakin on haltiansa, joita samoin kuin kappaleita on epälukuisa joukko. Mutta aluksi nuo esineet itse, nuo puut, kivet, vuoret, joet, lähteet j.n.e. jo semmoisinaan ovat eläviä, haltioita, sisältäen tuota salaista voimaa, jonka määrä vaihtelee riippuen taiasta. Taika on se syntysana, josta voima valuu; ken taiat ja loitsut tietää, hän hallitsee voimat ja olokappaleet, jumalat ja haltiat. Kuta taiallisempi esine, sitä jumalallisempi ja pyhempi. Tällä asteella palvellaan siis taikakaluja eli lumotuita esineitä, n.s. fetishejä. Fetishmin alkunaista yleisyyttä varhaisimpina aikoina todistavat sen jäännökset, mitä niitä vieläkin löytyy aivan eri osilla maapalloamme.

Fetishmi tekee koko luonnon eläväksi. Kivet ovat maaemon lapsia; vuoret ovat jättiläisiä jotka synnyttävät pilviä ja myrskyjä; myrsky on raju, nälkäinen peto, joki on mies, syrjäjoki hänen vaimonsa. Näillä ja muilla on lisäksi omat taikavoimansa, varsinkin sisältää vesi tehokasta tenhoa, johon perustuu vanha usko veden ja terveyslähdetten lääkevoimaan. "Vesi vanhin voitehista". Tenhokas fetishi ja ihmisille perin tärkeä oli valkea — eikä ihmekään, jos muistamme, kuinka vaivalloista entisaikana tulen sytytys oli, niin että siitä syystä pidettiin muutamilla liesillä alatikin valkeaa (vieläpä Vestan alttarilla Roomassa) ja siirtokunnat veivät mukanaan emämaasta valkeaa. Salama on taivaan tuli ja semmoisena myös fetishi. Kasveissa ja puissa on taikavoimansa ja haltiansa; jos se on hyvä, voi ihminen nauttia yrttejä ja puunhedelmiä terveydekseen, jos paha (s.o. jos kasvi on myrkyllinen), sairastuu ja kuolee hän siitä. Puita on paljo palveltu. Niinpä Kreikassa oli pyhiä puita ja lehtoja, ja Dodonassa oli tammi, jonka lehtien suhina puhui syvää salaviisautta. Pyhästä puusta oli se taikkapalkki Argo laivassa joka osasi puhua; faiakilaisten laivoissa eli myös ihmeellinen taikavoima, ne kun itsestään ilman johtoa osasivat reittinsä. — Pedoissa näki raakalainen sitä rajua rohkeutta, voimaa ja suuruutta, jota hän ihaili; useissa myös ihmeellistä älyä tai viekkautta. Häntä ihmetytti kotkan terävä silmä ja vinkeä lento, niinikään kärmeen koko olento: tuo suikerteleva nopea liikunto ilman jäseniä, tuo pieni ja kuitenkin niin vaarallinen elukka. Siitä nuo jumalien "pyhät" eläimet, siitä eläinten yleinen palvelus, varsinkin Itämailla; siitä se luulo että eläimet ovat kuolemattomat sielultaan. Yleensä on eläin hyvin likellä luonnonihmistä, he ovat sukulaisia ja voivat vaihdella ruumiin muotoja keskenään. Siitä nuo eläinmetamorfoosit, joista tarut niin paljon kertovat; siitä nuo ihmisen ja eläinten yhtymistä syntyneet sekasikiöt. Samalla perusteella saivat myös linnut, erittäinkin eräät (pöllöhaukka, kotka, kyyhky) niin tärkeän sijan Kreikan ja varsinkin Rooman kultissa, niiden ääni ja lento ilmaisi tulevia asioita. — Fetishmiin perustui myös uhrieläinten sisusten tutkinto, kuten kaikki muukin ennustelu ulkonaisista merkeistä ja ilmiöistä, jommoinen taikausko viljavasti rehotteli etenkin Roomassa. Kellä oli tenhosa taikakalu hallussaan, hän itsekin välillisesti sen kautta muuttui fetishiksi, koskapa hän osasi loihtia, lumota ja taikoja tehdä. Semmoisia fetishi-ihmisiä ovat esm. indianein "lääkemiehet", ja yleensä kaikki taikurit, noidat ja poppamiehet, joiden luokkaan myös uhripapit ovat luettavat. Nämäthän tekivät tuhansia taikoja jumalankuvillaan ja taikakaluillaan ja osasivat aina hyväkseen käyttää suuren joukon herkkäuskoisuutta. — Välittömiä ihmisfetishejä, joissa salaisen taikavoiman luultiin asuvan ja antavan heille pyhyyttä, ovat n.s. riivatut ja hullut, edelleen vielä kääpiöt ja rujot, joille outo ulkomuoto loi jotain jumaluuden haikua.

Fetishiänsä pakana elättää ja ilahuttaa uhreilla — siinä uhrein alkusyy — niinkauan kun hänellä on siitä apua. Jos hän huomaa fetishin pettävän — sillä kuten hän itse, ovat hänen jumalansakin vilpillisiä, itsepäisiä, tylyjä — kurittaa hän sitä nälällä tai vitsoilla, tai, jos vika on auttamaton, myy hän sen pois tai hukuttaa muuten. Papit harjoittelivat hyvin tuotteliasta fetishikauppaa.