Raakaan fetishi-uskoon ei kehkiävä ihmishenki saattanut tyytyä. Tultuaan edistyksen uralle hän ensinnäkin valitsi suurimmat, mahtavimmat fetishit, ne luonnonalat ja esineet, jotka laajimmin ja syvimmin vaikuttivat elämään ja oloihin, niinkuin auringon, taivaan tähtineen, ukonilman, tuulen, valkean, meren ja virrat, maan kasveineen, hartaimman palveluksensa ja mietiskelynsä alaisiksi. Niissä vallitsevan elämän ja salavoimat (jotka hän jo ennestään vaistosi) varusteli hän oman sielunsa ominaisuuksilla, mikäli hänen mielikuvattinsa näki näihin vivahduksia ja vastineita ulkoluonnossa. Taivas muistutti hänelle kirkkautta, puhtautta, ylevää viisautta, ukkonen ankaraa voimaa ja väkevyyttä, myrsky sotaa ja hajanaisuutta, aurinko lempeyttä ja tulista rakkautta, meri syvää salaviisautta tai vihan pauhinaa, laineiden loiske lietoa huolettomuutta, tulenlieska levotonta häilymistä tai rajua hävittävää intohimoa j.n.e. Samanluontoisia olentoja hän nyt sijoitteli luonnonaloille. Näin elementtivoimat muuttuivat haltioiksi, jotka eivät enää liiku materiassa kuten sielu ruumissaan, vaan ovat itsenäisiä, itsetietoisia henkiolentoja, jotka tosin aluksi vielä ovat ainealaansa sidotut, mutta vähitellen irtautuvat siitä. Tämä muutos on tapahtunut luonnon personoitsemisen kautta: ihminen on jumalilleen omistanut oman elämänsä, henkensä ja ruumiinsa kaikkine kykyineen ja voimineen. Jumalat ovat ihmisten kaltaisia, mutta kaikin puolin etevämpiä, suurempia, mahtavampia, kauniimpia. Jumalat ovat ihanneihmisiä, ihmisen perikuvia, jotka ovat saaneet parasta mitä heille tiedettiin antaa; semmoisina he astuvat ihmistä lähemmäs kuin tuo entinen sokea taikavoima, oivaltavat häntä ja hänen tarpeitaan paraiten. Semmoisina he saakoot palvelusta ja hurskasta kunnioitusta — ajateltiin.
Tämmöiseen täydelliseen anthropomorfismiin pääsivät oikeastaan vain kreikkalaiset. Mutta edistysaskelen fetishmistä kauas samaan suuntaan astuivat jo ennen heitä eräät rikaslahjaiset kansat, laatien itselleen jo sangen syvämielisiä jumalanaatteita, osasta syvempiäkin kuin kreikkalaiset, nim. indialaiset, persialaiset, foinikit, egyptiläiset.
Jumalan käsitteen kehjetessä selvenivät muutkin uskonnon peritotuudet. Niinpä sielun kuolemattomuuskin, jota aina hämärästi aavistettiin. Tässäkin yleinen kehitys ja hengenviljelys vaikutti edistävästi, sillä niin kauan kuin aineellinen elämä on pääasiana, ei yliluontoisia asioita ajatella. Vaan nytpä jo saattoi tämmöinenkin kysymys vaatia vastausta: saattaakohan elämä semmoinen kuin tämä maan päällä, niin täynnä vaivaa, vaaraa, kiusaa, kärsimystä, kuolemaa, niin iloton — saattako se olla omana tarkoitusperänään? kannattaako tämä elämä elämistä, ellei se tarkoita ja valmista toista parempaa elämää? Tähän täytyi järjen kuten tunteenkin vastata kieltämällä.[1]
Kreikkalainen mytologiia.
Kreikkalaisten jumalat ovat siis alkuaan luonnonvoimain olennoimia ja toimivat vaan sillä luonnonalalla, jonka ilmiöistä ovat syntynsä saaneet. Kun nämä ilmiöt ajateltiin jumalien töiksi ja kärsimiksi; niin luontui siitä jumalille oma historia, jumalaintaruja l. myyttejä, joita mielikuvitus, kerran vauhtiin päästyään sommitteli yhä laajemmiksi, kutoi yhä kirjavammiksi, noudatellen tavallisia inhimillisiä aiheita, lähtökohtia enää muistamattakaan. Mikäli jumalat, irtautuen luonnon-aloistaan, liikkuivat vapaasti taivaassa ja maan päällä sekä erittäinkin ihmiselämän puuhissa, sikäli myyttien alkunainen luonnonmerkitys hälveni tajunnasta, häämöttäen vihdoin vain muutamista syrjäseikoista. Homerin runoissa, Hellaan hengen vanhimmassa muistomerkissä, on tämä muutos jo suoriutunut.[2] Jumalat astuvat jo ilmi-elävinä ihanne-ihmisinä esiin, päätoimenaan ihmis-elämän hallinto, samalla kuin he myös vapaina vallitsevat asianomaisilla luonnonaloillaan. Poseidon esm. yllyttää Troian edustalla achaialaisia tappeluun, sen ohessa kun hän nostaa merellä myrskyjä niillä vihatuitaan ihmisiä (esm. Odyssevsiä) vainotakseen. Mutta yleensä, kuten tässäkin, on luonnontoimi siveellisen toimen palveluksessa; vähinpä luonto tuntee kummallista jälkivaikutusta hengestä. Kun merenjumala kiihkoissaan karkaa Hektoria vastaan, tyrskähtää samalla merikin. — Jälkiä alkuperäisestä luonnonmerkityksestä näkyy siinäkin, että taruissa on paljo sellaista mikä meistä näyttää järjettömältä tai epäsiveelliseltä, mutta joka osasta selviää luonnon symboliikan kannalta katsellen. Siitä sekä mielikuvittelun rajattomasta elelystä on myös jumalien tarinoihin tullut niin paljo sekavuutta ja ristiriitaisuutta yksityiskohdissa. Näitä eivät kreikkalaiset koettaneet sovitella ja selvitellä, sillä mitään säntilleen määrättyä dogmatiikkaa eli uskonjärjestelmää he eivät koskaan laatineet itselleen. Se oli senkin takia mahdotonta, että eri seuduilla palveltiin eri jumalia,[3] toisen seudun jumalat olivat osaksi toiselle outoja. Aikaa myöten otettiin myös yhä uusia jumalia palveltaviksi eikä jumalain piiri ollut koskaan tarkalleen määrätty. Eri paikoilla vaihtelivat myös myytit melkoisesti, muuntelivatpa muutenkin pitkien aikojen kuluessa muotoaan; näin syntyi toisintoja ja niiden mukana sekavuutta eri-kohdissa. Että myyteissä on senkin verran yhteyttä ja sopua, on Homerin ansio, josta varhain tuli koko Hellaan kansan aarre, sekä vähinsä myös kultin, joka vakavoitti uskonnon käsitelmiä. Hesiodon theogonia on yrittänyt saada jumalat ja heidän välisuhteensa parempaan järjestykseen, mutta tämä ei ole kansallishengen luoma, vaan oppineen järjen spekulatsiooni.
Katselkaamme, mitä jumalien olennosta ja elämästä yleensä ajateltiin, mikäli etenkin Homeros niistä puhuu.
Jumalilla on ruumis samannäköinen kuin ihmisillä, vaikka suurempi, muhkeampi, kauniimpi. Eipä kuitenkaan ihminen saa heitä nähdä semmoisina kuin he todella ovat, sillä sitä ei kestäisi heikko kuolevainen. Tavallisesti ilmestyvät he ihmisille jonkun tutun ihmisen muodossa, tai liikkuvat he linnun haamussa täällä tai verhoo heitä pilvi eli valoutu (nimbus), taikka pysyvät näkymättöminä Mananlakin peitossa. Vasta jälkeenpäin huomataan jumalan käynti ihmeellisistä seurauksista. — Ylen väkeviä jumalat ovat ja suuria töitä he voivat tehdä. Kun Zevs ravistaa kiharapäätänsä, tärisee taivas. Poseidon survaisee kerran hankonsa kallioon, ja meri myrskyää. Ihmeitä he eivät säästä suosituitaan auttaessa. Heidän haavansa parantavat he tuota pikaa, korjaavat heitä vaaroista, nostavat myrskyn ja yön vihollisia hämmentämään. Achilleen pää verhoutuu liekkipilveen kun hän astuu leirin portille vihollisia säikyttämään (Il. XVIII). Ruumiillisuus sitoo jumalia sen verran paikkaan, etteivät ole yht'aikaa läsnä kaikkialla, mutta salaman tai aatoksen nopeudella siirtyvät he paikasta toiseen. Pallas heilahtaa maan päälle kuin säkenöivä tähti ja parissa askelessa astaisee Poseidon Samoksesta Euboiaan. — Tarkan tarkat on heillä aistit. Kaikkialta kuulevat he ihmisten rukoukset ja äärettömiin näkee heidän silmänsä. Olympin kukkulalta näkee Zevs kaikki mitä mailmassa tapahtuu. Tämä miltei antaa kaikkialla-läsnäolon edut.
Ruumiillisuutta seuraa ruoan, juoman ja unen tarve. Tosin syövät ja juovat he parempaa kuin ihmiset, nim. ambrosiaa (kuolottomuuden ruokaa) ja nektaria. Käyttävätpä myös vaatteita. Kuten luontokin, jonka henkiä he ovat, he eivät ole olleet ikiajoista asti, vaan heillä on syntynsä. Mutta ihmeen nopeasti jumal-lapsi kasvaa. Aamulla synnyttyään soittaa Hermes jo päivällä huilua ja varastaa karjaa, ja Apollon ambrosiaa imettyään tarttuu heti sota-aseihin. Ja, mikä on verraton etu, he eivät koskaan sairasta, eivät vanhene ja kuole, vaan säilyvät ikinuorina nuo "kevyt-eloiset autuaat jumalat". Tästä ei sentään seuraa, etteivät kipua tuntisi. Heitä voi miekka haavoittaa ja pistosana purra sydämmeen.[4] He tuntevat samoja mielenliikutuksia ja tunteita kuin ihmiset: iloa, surua, vihaa, rakkautta j.n.e., jopa väliin liiankin inhimillisesti, kun itsekkäiset syyt mieltä liikuttavat. Tässä onkin jumalien heikkoin puoli. He kyllä säännössä harrastavat sitä mikä on oikeaa, totta, siveää, mutta käytännössä usein suosivat valhetta, vääryyttä, haureutta, vihaavat, kadehtivat ja ovat puolueellisia. Kuinka halvasti esm. Hera vainoo troialaisia! Kuinka Athene viettelee heitä rikkomaan liittoa (Il. IV)! Mitä konnanjuonta hän käyttää Hektorin surmaksi (XXII)! Vaan kuinka voisikaan pakana jumalalleen luoda korkeampaa siveellisyyttä kuin mitä hänellä itsellään oli? Joku määrä tuota jumalien heikkoa siveellisyyttä on sentään luettava luonnonsymboolikan syyksi, jonka hämärää kuvakieltä myöhemmin muodostuneet tarut eivät enää tajunneet. Siitot, syntymät, häviöt siirrettyinä luonnonelämän alalta ihmiselämään muuttuivat helposti moraalisiksi virheiksi ja rikoksiksi. Ja kohosipa myös toisaalta ihmeen korkealle valistuneimpien pakanain käsitys jumalain pyhyydestä. Muistakaamme vain Aischylosta ja Sofoklesta!
Ehdottoman pyhiä nuo jumalat eivät siis olleet. Eivätpä myöskään olleet kaikkitietäviä, vaikka paljokin tiesivät ja heidän älynsä tunkeusi syvälle salaisuuksiin. Erehtyä saattoivat kuitenkin. Eivät he myöskään ole kaikkivaltiaita, vaikka ovatkin mahtavia varsinkin luonnonaloillaan. Helposti he tosin toiveensa täyttävät, muuttavat muotonsa, ryhtyvät mielin määrin mailman menoon ja siirtävät tapaukset uusille urille — mutta heitä ylempänä vallitsee sallimus, kohtalo, jonka alle kaikkien täytyy taipua. Tuo näköjään sokea voima vallitsee omien salaisten lakiensa mukaan, nostaa ja kaataa yhtenään ja sortaa säälimättä ihmisonnen. Jumalat panevat vaan palvelijoina toimeen sen tuomioita, jopa usein vastoin tahtoansa. Olkoonpa joku jumala kuinkakin hellästi holhonut ihmistä — jos kohtalo on sille surman säännyt, heti hylkää hän kurjan oman onnen nojiin. Niin hylkäsi Apollon Hektorin. Tämmöisen mailmanhallituksen edessä, joka ei tiedä armosta ja rakkaudesta, jähmettyy sydän kauhusta; ja saatamme arvata, millä janolla pakanat, saatuaan silmänsä avatuiksi, riensivät "hyvän sanoman" lähteelle virvoitusta saamahan. — Jonkinmoista kohtuutta tuo kohtalo sentään noudattaa siinä, ettei yhdelle anneta kaikkea hyvää, esm. pitkää ikää ja sotamainetta samalla, vaan jompaakumpaa. Achilleen lyhyttä ikää palkitsi kuolematon kunnian loiste. Ja mikä ikimaine säteilee Hektorin hurmeista ikäänkuin sovitteeksi Andromachen kyynelille!
Ja millä autuaat aikansa viettävät? Elävät ilossa, huvitellen, herkutellen. Zevs isän valoisaan juhlasaliin Olympon huipulle tullaan koolle kemuilemaan; sitte kuunnellaan Apollonin soiton säveliä ja Muusain lauluja tai pakinoidaan, jopa välisti ajan kuluksi kinataan ja rettelöidäänkin. Mailman hallinto ja ihmisten asiat antavat heille kuitenkin enimmin työtä ja puuhaa. Ihmisten taistelut jakavat heitä helposti puolueihin, kun kullakin jumalalla on omat suosikkinsa, ja Troian sodan vastakaiku kuuluu usein varsin räikeästi Olympon valokunnailta, niin että tyynempäin jumalien mielestä ei enää ruokarauhaakaan suoda. Zevs pysyy kuitenkin suhteellisen puolueetonna, toimitellen vaan sallimuksen päätöksiä. Ei Apolloninkaan arvellen kannata ihmisparkojen vuoksi niin suurta melua nostaa (Il. XXII).