Roomalainen mytologiia.
Italian kansa, ollen Kreikan kansan sukua, ajatteli samoin kuin tämäkin jumalia luonnonvoimiksi. Mutta tätä perusastetta edemmäs ei päästy. Helleenin elävä mehuisa mielikuvitus loi noista voimista haavemailman ja sen asujamiksi ihanneolennoita, jotka uhkuvat elämää ja olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa; mutta tämmöiseen "lapsellisuuteen" ei järkevällä realistisella roomalaisella ollut halua eikä kykyä. Hänen jumalansa ovat luonnonvoimista harkitsemalla saatuja aateperäisiä sielun ominaisuuksia, joiden hän arveli hallitsevan mailmaa. Minkä muotoisia ja luontoisia nuo jumalat muuten olivat, sitä ajattelemalla hän ei vaivannut päätänsä. Senpä takia nuo jumalat, yksilöiselon viehäkettä vailla, ovat jäykät ja kaikki ikäänkuin samaan kaavaan valetut. Ne edustavat vain jumaluuden yleis-käsitettä, ovat siis totisia, arvokkaita, juhlallisia, ehkäpä pyhempiäkin kuin veljeskansan lemminkäismieliset jumalat. Mutta elämää ja runollista kauneutta niissä ei ole. Eipä siis puhettakaan taruista ja mytologiiasta; semmoisia Italiassa ei luotu milloinkaan. Eipä heillä pitkiin aikoihin ollut jumalistaan kuviakaan, ainoastaan niitä näitä yksinkertaisia symbooleja, joku kivi, keihäs, (Vestan) valkea t.m.s. — Valtionjumalain ohessa oli useita maaseutujumalia, jotka suojelivat pää-elinkeinoja vainiolla, niityllä ja metsissä. Kodilla, joka roomalaiselle oli arvokkaampi kuin kreikkalaiselle, oli haltionsa. Lisäksi karttui heille epälukuinen liuma jumalaisia sen johdosta, että melkein joka esineellä (fetishillä), joka tärkeämmällä toimella ja asialla[5] heidän yksityisessä ja julkisessa elämässään, joka ihmisellä, perheellä, yhdyskunnalla, seudulla j.n.e. oli omat haltionsa. Vihdoin suuri joukko aateperäisiä käsitteitä ja ominaisuuksia käsiteltiin henkilöiksi: Pietas, Fides, Honos, Spes, Virtus, Libertas, Concordia, Pudicitia y.m. Jumalien luku eneni enenemistään, kun vieraille kulteille suvaitsevasti suotiin sija Roomassa.
Jumalien eloista ja oloista ei siis haaveksittu, mutta käytännöllisesti ajateltiin miten jumalat vaikuttavat ihmisten oloihin ja miten on meneteltävä, että heiltä saataisi apua, hyötyä ja siunausta. Monen monilla uhreilla, rukouksilla ja mutkikkailla juhlatempuilla koetettiin arkailevan tarkasti jumalia lepytellä, saattaa suosiollisiksi ja armollisiksi. Roomalaiset olivat siis kyllä tavallaan hurskaampia, kuin kreikkalaiset, mutta paljo taikauskoisempia.
Päästyään Kreikan tuttavuuteen[6] lainasivat he sieltä mytologiian, kuten niin paljo muitakin sivistystarpeita. Tämä kävi helpommin kuin olisi luullutkaan, sillä veljeskansoilla oli kuitenkin yhteisenä uskonnollisena pohjana luonnon personoiminen ja sillä useat jumalat molemmin puolin vastasivat toisiaan. Nämätpä siis mikäli mahdollista sulatettiin yhteen. Oman taiderunouden synnyttyä, joka kaikessa noudatti kreikkalaisia esikuvia, avautui Roomalle Kreikan jumalaistarusto ja sankarisadut kaikkine aarteineen.
Jumalisuudesta, hyveistä ja jumalain palveluksesta.
"Kaikki ihmiset tarvitsevat jumalia" (Od. III, 48) — sen helleenit ja antiikki yleensä, elävästi tuntien jumaluuden voimaa ja läsnäoloa, tunnusti; ihmiset ovat kurjia kuolevaisia, jotka menestyäkseen yhäti tarvitsevat armiasten antiluojain apua ja varjelusta. Tätä hartaasti pyydetään nöyrällä mielellä ja siinä ilmenee hurskaus eli jumalisuus. Se katselee jumalia pelolla ja aralla kunnioituksella, niinkuin ainakin kurja kuolevainen ikivaltoja, niinkuin alhainen ylhäistä, jonka vihaa hänen tulee välttää, jonka mieltä suostutella, saadakseen häneltä, jos mahdollista, jotain hyvää. Jumalan ja ihmisen suhde ei ole persoonallista elonyhteyttä, jossa jumalan rakkaus pyhittävästi ja ylentävästi vaikuttaa ihmiseen, herättäen hänessä vapaata vastarakkautta (jos hämäriä aavistuksia sinnepäin nähtäneekin joissakuissa syvemmissä hengissä), vaan se on orjan suhde isäntäänsä, joka pyytää itsekkäitä ajallisia etuja. Tämmöisen itsekkään hurskauden rinnalle mahtuu runsaasti ynseyttä ja pahansuontia muita ihmisiä kohtaan. Nurjan jumalankäsitteen seurausta on vielä sekin, että mateleva orjan mieli yltyy röyhkeäksi vaateliaisuudeksi isäntiänsä, jumalia kohtaan. Kun näet ihminen on antanut jumalille uhrinsa, paraat mitä hän voi, saattaa hän mielestään syystä vaatia että jumalat palkaksi myös suovat hänelle lahjojansa, ylhäistä suopeuttansa ja ajallista siunausta. Missä tätä näkyy puuttuvan, missä ihmistä vainoo kova onni, on selvä että hän, tai hänen isänsä (perinnöllisyyden lain mukaan) ovat jumalien mieltä rikkoneet kieltämällä heiltä heidän saataviansa oikeuksia. Tämmöinen katsantotapa, joka asettaa jumalan ja ihmisen välisuhteen suoran tavallisen lakioikeuden kannalle, on tietysti oikeaa uskonnonhenkeä vailla. — Puhtaasti henkinen autuus, sielun sisällinen rauha ja ilo keskellä ulkonaista tuskaa ja elon myrskyjä, taivaan kruunu jonka hohteessa maallinen risti katoo varjoon — se on antiikille outo oppi.
Yhtä ahdas ja pintapuolinen kuin antiikin hurskaus olivat myös siitä syntyvät hyveet. Sen siveellisyys on enemmän yhteiskunnallinen kuin eetillinen. Yhteiskunnan elimistö vaatii kutakin jäsentänsä, kutakin yksityisihmistä noudattamaan sen järjestystä ja säädöksiä, ja koska yhteiskuntalaitosta luultiin jumalien asettamaksi ja se semmoisena oli pyhä, saattoi ihminen juuri yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttämällä paraiten ja luonnollisimmin osoittaa hurskauttansa ja harjoitella hyveitänsä. Tuo yleinen hyöty vaatii nyt etupäässä yksilöä rajoittamaan aistiviettejänsä, halujansa, niin ettei hän niillä vahingoita yhteiskunnan muita jäseniä; ei saa ajatella yksin omia etujansa, vaan täytyy muistaa muitakin, niin että yhteiselämästä syntyy sopusointuinen, kaunis kokonaisuus. Tämä suhdan, määrän, kohtuuden noudattaminen on se siveellinen ajatus- ja elämistapa, se "kalokagathia" ("somuus ja hyvyys", säädyllisyys), josta antiikin avut ja hyveet kasvoivat. Nuo neljä kuuluisaa päähyvettä mielenmaltti, oikeus, viisaus, urhollisuus, painoivat mikä enemmän mikä vähemmän leimansa kaikkiin elonsuhteihin, kotiin, avioliittoon, vanhempain ja lasten väliin, vainajain kunnioitukseen, ystävyyteen, toveruuteen, julkisiin ja valtiollisiin toimiin; niihin kaikki kasvatus tähtäsi. Niiden harjoitus on hurskautta, niiden laiminlyönti syntiä. Synti ei ole jumalan ja ihmisen sisällisen sovun rikkomista, vaan se on ylvästelyä (hybris), kun ihminen ei tunnusta luonto-asemaansa, ei pysy rajoissaan, vaan ryntää niitä ulommas ja ylemmäs jumalien vallan alalle, heidän majesteettiansa solvaisemaan. Sillä vetää hän päällensä rankaisun, kunnes hänen itsekkyytensä on muserrettu, ja häiritty mailmanjärjestys saatu entiselleen. Rankaisu ei tarkoita rikkojan siveellistä parantumista, sillä eipä synnin syynä oikeastaan olekaan ihmisen paha tahto, vaan hänen järkensä jonka joku jumala on sokaissut (ate). Tämmöinen intellektualistinen, naturalistinen harhasuunta haittaa antiikin, lähinnä helleenein siveysoppia.[7] Siveys ei pyri ihmistä ylempänä olevan siveellisen ihanteen kaltaisuuteen, vaan se sääntelee luonnollista elämää valtion tarkoituksen mukaan, ei pyri voittamaan ja uudistamaan ihmissydäntä, vaan rajoittelee, siivoo ja suhdittelee luonnonihmistä ulkoapäin. Rajan ulkopuolella vallitsee itsekkäisyys ja synti vapaasti, puhumattakaan siitä, että ihmisyyttä tuskin tunnustetaan kansallisuuden ulkopuolella, että muukalainen luonnollisesti on vihollinen (vaikka tosia helleeninen humaniteetti jo varhain paranteli muukalaisen turvatonta asemaa). Puhdas ihmisrakkaus on yhtä tuntematonta kuin puhdas jumalan rakkaus. Oikeus on korkeinta ja parasta, mitä tunnetaan. Oikeus ja totuus on elämän peruspohja, sen uskoi antiikin mies ja antoi sentähden valalle erinomaisen pyhyyden. Tee jokaiselle oikeus, rakasta ystävää, vihaa vihollistasi — se oli hänen oppinsa. Puhdas, omaa etua katsomaton rakkaus oli harvinaista. Poikkeuksena täytyy kuitenkin mainita monta kaunista urotyötä, missä jalo sydämmen käsky vaati antamaan veren ja hengen isänmaan hyväksi, muuta palkkaa pyytämättä kuin jälkimailman mainetta.
Hurskas helleeni ja roomalainen palveli siis jumalia, kun hän oli kelpo kansalainen, hyvä isä, puoliso, lapsi, ystävä, isäntä. Suorastaan osotti hän hurskauttaan jumalille uhraten, heitä rukoillen ja palvellen, jonka ohessa hän täten paraiten takasi itselleen heidän siunaustansa ja apuansa.
Jumalanpalvelussa käyteltiin vanhastaan perittyjä tapoja ja usein eriskummaisia temppuja ja menoja, joiden hämäriä symbooleja ei enää aina ymmärrettykään. Erittäin oli roomalaisten jumalanpalvelus muotopuolinen ja tuskallisen tarkasti he sen monimutkaisia menoja suorittelivat. Valtio piti huolenaan virallisen kultin hoitoa, ottipa usein vieraitakin jumalia palveltaviksi. Tämän ohessa suvaittiin myös yksityiskultteja. Palvelus tapahtui pyhäköissä sikäläisen jumalankuvan luona joka oli hartautta herättämässä; mutta sivistymätön joukko luuli useinkin jumaluuden kuvassa asuvan ja siitä suorastaan tenhotavalla vaikuttavan (fetishmiä). Ainakin luultiin jumalan näkymätönnä asuvan pyhäkössä rukouksia kuulemassa ja uhreja vastaanottamassa. Pyhäkkönä oli alkuaan joku puisto tai puu, lähde juurellaan, joku vuori tai luola. Sitten rakettiin jumalien majoiksi vasituisia, yhä komeampia templejä, joiden pihoilla ja alttareilla uhrattiin, rukoiltiin ja kiitettiin. Pyhiä toimituksia suorittivat papit, välittäjinä ihmisien ja jumalain välillä.
Uhrit olivat joko verettömiä — hedelmiä, leipää, viiniä, maitoa, mettä, suitsukeita, kasveja — tai verisiä — härkiä, lampaita, vuohia, sikoja y.m., joita tärkeissä tiloissa uhrattiin sadottain yht'aikaa (hekatombi). Puhtain käsin, puhtain mielin piti uhrattaman. Teuraat seppelöitiin, samoin ihmiset, soitto soi ja laulu, jumalia rukoiltiin suopeasti ottamaan uhria vastaan ja teuras tapettiin monilla tempuilla. Syötiin sitte juhla-atria, jossa jumalat saivat määräosansa teuraasta (reisiluut käärittyinä rasvaan), alttarinliekissä poltettuina, ja ihmiset söivät muut lihat. Tätä paitsi annettiin jumalille aina esikoiset eli päällisteet pellon sadosta, metsän riistasta ja muusta saaliista, syötäessä saivat he aina rippeensä ruoasta hekin ja tuskinpa sitä tilaisuutta missä ei heitä jollain uhreilla muistettu. Ei siis hurskautta puuttunut, mutta tuo hurskaus pyysi palkkaa, ja vaadittiinpa usein jumalia täyttämään rukouksia ennen annettujenkin uhrien perusteella, jos kyllä luvattiin uusiakin vasta.