— Kun oli vilu, niin juoksin lämpimikseni.
Sen parempaa selvää ei saatu kyselemälläkään. Ei auttanut muu, kuin piti lähteä takaisin mennä urnimaan ja jättää Leena lämpimätään etsimään.
Kun Louhurantaan jälleen päästiin ja saunaan mentiin, oli se riittynyt hyvin raittiiksi ja mitä herttaisin lämmin helähti sieltä vastaan. Lauteilla oli vanha vaimo alastonna penkillä ja toinen häntä hieromassa. Hierottava valitti niin surkeasti, että nimismies apulaisineen hetimiten saunasta poistui, sitä suuremmalla syyllä vielä, kun vähintäkään merkkiä ei ollut siihen suuntaan viittaamassa, että siinä saunassa olisi koskaan viinaa keitetty. Sitä paitse hieroja, suulaaksi tunnettu Kuppari-Kaisa, rupesi hyvin pisteliääksi. Hän ei ollut nimismiestä tuntevinaankaan, vaan alkoi kysellä:
— Etsivätkö vieraat kupparia? No, jos semmoisen tarvis on, niin täältä löytyy hammassuussa syntynyt akka, joka ruumiistanne sarvillaan vaivan imee, olkoonpa se hyvän tahi pahan hengen antama.
— Emme etsi, vastasi nimismiehen toveri, kupparia. Me etsimme viinankeittokojeita. Missä ne ovat?
— Minä ainakaan en, selitti Kuppari-Kaisa, muualta tiedä viinankeittokojeita neuvoa, kuin Kuopiosta, jossa kuuluu viinanpolttimokin olevan. Vai luuletteko tätä pistoksissa voivottavaa vanhaa muoria viinankeittokojeeksi? Ei, uskokaa minua, kun sanon, että tästä muorista ei viinaa lähde, vaikka kuinka puristaisi ja kallistaisi… Mutta minäpä luulenkin, että teillä on jo ennestään viinaa päässänne ja että nyt pyritte saunaan selviytymään. Menkääpäs tupaan vähäksi aikaa, että minä ennätän tämän muorin hieroa, niin sitten annan teille semmoisen löylyn, että väkevä aivokopastanne haihtuu…
Päästäksensä suulaan kupparin pistoksia kuulemasta, poistui nimismies apulaisineen, kuten jo sanottiin, hetimiten saunasta, ryhtyen etsimistä muualla jatkamaan. Mutta mistään muualtakaan ei mitään viinankeittokojeita löydetty, vaikka koko torppa hyvin tarkoin etsittiin ja komuttiin. Nimismies apulaisineen tuli siihen vakaumukseen, että heitä on petetty, vieläpä nöyrtyi niin paljon, että tapahtunutta tarkastustaan pyysi anteeksi…
Ja vasta usean vuoden kuluttua sai nimismies sitten kuulla, mitenkä asianlaita todellisuudessa oli. Löyhkä-Leenan pakeneminen ja vaimon hierominen olivat sovinnon perästä tehtyjä temppuja, jotka kaikki vaaran korkeimmillaan ollessa silmänräpäyksessä keksittiin. Viinankeittokojeet ja kaikki siihen kuuluvat tarpeet taasen oli kätketty tallin taustalla olevaan tunkioon sinä aikana, jolloin nimismies apulaisineen oli Leenaa takaa-ajamassa.
HAMPAANKOLOTUS.
Kun melkein kaikki upseerit olivat ylhäisistä suvuista peräisin, oli heistä tavattoman vastenmielistä, että pataljoonan päällikkö osotti kansanvaltaisia taipumuksia seurustelemalla kernaammin alipäällystön ja sotamiesten, kuin herrojen upseerien kanssa, vieläpä niitten rikoksiakin myötätunnolla kohteli, jos kohta vaatikin, että kaikki hänen antamansa käskyt ja määräykset olivat empimättä täytettävät. Tosin hän itsekin oli aatelia, eikä tätä jalosukuisuuttaan koskaan hetkeksikään unhottanut, vaan siitä huolimatta hän upseeriston loistavasta parvesta harjoitusten ja paraadien loputtua asteli alipäällistön ja sotamiesten vaatimattomaan joukkoon, jutteli ja naureskeli siellä, väliin tupakkaakin tarjoili. Upseerit laskettelivat pilkkasanoja päällikkönsä kansanvaltaisista taipumuksista ja nimittivät häntä kansanmieheksi, hän kun esim. ei upseeriston tanssiaisissa käynyt muuta, kuin pistäytymällä, jota vastoin alipäällistön ja sotamiesten iltamissa saattoi viihtyä aivan alusta loppuun asti olemaan. Tietysti alipäällystö ja sotamiehet koettivat puolestaan, ett'ei pataljoonan päällikön myötätuntoisuuden aurinko heitä kohtaan pääsisi pilvien varjoon vetäytymään, sillä kuten sanottu, hän saattoi olla ankarakin, jos vaan hänen käskyjään ja määräyksiään laiminlyötiin. Onneksi toki ei pataljoonan päällikkö ollut tuittupäinen hermostunut herra, joka harkitsematta olisi käskyjään jaellut, jos kohta sekin saattoi joskus tapahtua. Mutta nurkumatta hänen tahtonsa silloinkin täytettiin, vaikka terve hammaskin olisi ollut uhrialttarille laskettava, kuten aliupseeri Joonas Miekkalan kerran piti tehdä.