Oman itseni kanssa olen vakavamielisen harkitsemisen jälkeen tehnyt sen järkähtämättömän päätöksen, ett'en täst'edes koskaan enää naura, olkoonpa siitä pidättäytyminen kuinka vaikeata tahansa, minä kun naurullani olen häväissyt pyhän saarnavirkani itse kirkossa, pyhässä Herran huoneessa. Jos minä tämän lupaukseni rikon, katson itseni mahdottomaksi sananpalvelijana olemaan. K:ssa Kesäkuun 24 päivänä 1816.
Pietari Pyhälä, apulaispappi." (Sinetti).
Kun tämmöinen sitoumuspaperi löydettiin, oltiin päästy avaimeen käsiksi, jota mitä kiihkeimmän uteliaisuuden vallitessa ruvettiin pyörittelemään. Tietysti oli paljon vaikutuksia voitettavana, mutta innokasten ponnistusten avulla saatiin salaisuus ilmi. Lyhykäisyydessään kerrottuna on se seuraava:
Pastori Pietari Pyhälä, joka ei ollut taipunut suomalaista sukunimeään ruotsintamaan, vaikka se sinä aikana oli niin tavallista, oli ensimmäisinä pappisvuosinaan apulaisena K:ssa. Eräänä juhannuspäivänä, jolloin jumalanpalvelus oli tavallista juhlallisempi syystä, että rippilapset laskettiin Herran ehtoolliselle, oli pastori Pyhälä saarnaamassa. Kirkko oli koristettu lehtipuilla ja ihmisiä oli tungokseen asti. Kun oli lämmin ilma, olivat ovet auki. Kirkon pää-oven kynnykselle oli muuan vanha mummo asettunut istumaan sillä tavoin, että seljällään nojasi pihtipieltä vasten ja toinen jalkansa oli sisäpuolella ja toinen ulkopuolella kynnystä. Vaikka pastorin saarna oli ainakin, mutta erittäinkin juhlapäivänä, voimakasta ja pirteätä, oli mummoa kuitenkin ruvennut torkuttamaan. Lienevätkö poikaviikarit ajaneet vai omia aikojaanko lie kirkonkylän lautamiehen tallipässi lähtenyt nousta kaputtelemaan kirkonrappusia myöten ylös ja olisi kai kirkkoonkin astunut, ell'ei olisi ruvennut tarkastelemaan kynnyksellä torkkuvaa mummoa. Huomatessaan mummon pään nyökkämisen, oletti kai pässi sitä puskusille vaatimukseksi, koska oli ruvennut niskaansa väännellen käpälällään kaapimaan rappukiveä ja hiljalleen äännähdellyt: "Pä… ä… pä… ä…" Juuri sillä hetkellä oli saarnaava pastori sattunut vilkasemaan ovelle päin, kohdaten siellä nähtävän, joka oli niin mieltä- ja sydäntäkutkuttavaa, että häneltä oli nauru purskahtaa. Onneksi hän toki muisti paikan pyhyyden ja sen kalliin tehtävän, jota oli toimittamassa. Mitä kiireimmiten hän käänsi päänsä toisaalle ja vakavalla hartaudella vertaili tätä juhannusta sinikirkkaine taivaineen ja kukkineen muistoksi paratiisista, jossa esivanhempamme puhtaine, synnittömine sydämineen… hahhah hahaha hahhah hahaha hahhah hahaha…
Keskellä lausettaan oli pastori, näet, sattunutkin vilkaisemaan jälleen ovelle päin, jossa pässi siinä silmänräpäyksessä puskea jupsasi mummoa päähän niin voimakkaasti, että mummoparka kaatui kynnykseltä ylenkuntturaisiaan kirkkoon, tehden mitä hullunkurisimman kuperikeikan, joka on helpompi käsittää, kuin kertoa. Kirkkoväki oli tavattomasti hämmästynyt ja useampi kavahti seisomaan. Kun jokaisen katse ja huomio oli kiintynyt pastoriin ja hänen saarnansa kuuntelemiseen, ei kukaan huomannut, mitä ovella tapahtui. Ja sitten sitä vasta pastoriin ruvettiin oikein katsomaankin, kun hän täyttä kurkkua nauroi, niin että kirkko raikui. Tosin näytti väliin siltä, kuin hän tahtoisi lakata, mutta naurunpuuskat alkoivat uudelleen ja saarnatuolin laidasta kiinni pitäen pastori edelleen hohotti… hahhah hahaha hahhah haahaa…
Tuli toki naurusta viimein loppu kun tulikin. Hengästyneenä, hermostuneena ja harmistuneena oli pastori laskeutunut saarnatuolista alas tiedustamaan, sallitaanko hänen toimittaa jumalanpalvelus loppuun asti. Kun kirkossa-olijat yksimielisesti siihen myöntävästi olivat vastanneet, oli pastori noussut saarnaansa jatkamaan. Silloin olikin vasta saarna saatu kuulla ja koko muukin jumalanpalvelus oli sitten tullut niin liikuttavasti toimitetuksi, että kirkossa oli itkeä nyyhkytetty kaikkialla.
Pastorin pyynnöstä ilmoitti kirkkoneuvosto tapauksen tuomiokapituliin, jonne pastori kutsuttiin kuulusteltavaksi. Kun hän suullisesti asian oikein selitti, annettiin hänelle ainoastaan muistutus. Mutta tarpeeton tämä muistutuskin oli, sillä pastori oli jo samana päivänä, jona tapaus sattui, rangaissut itse itseään, vieläpä niin ankarasti, kuin edellä olleesta, hänen jälkeenjättämästään paperista näkyy…
Ja siinä oli syy, miksi pastori ei nauranut.
KUN MATTI NAITIIN…
Samaan taloon he olivat sattuneet pestautumaan, Marketta palvelijattareksi ja Matti rengiksi. Uudessa palveluspaikassaan he jo tulopäivänsä iltapuolella olivat niin toisiinsa tutustuneet, kuin olisivat ikänsä yhdessä asuneet, vaikka totinen totuus oli, ett'eivät koskaan sitä ennen olleet toisiansa tavanneet. Aivan alusta alkaen oli heillä jokaisessa kohtaamisessa jokin pilapuhe toisilleen valmiina ja tuommoinen hyväntahtoinen naurava katse sen harjakaisiksi. Hyvin pian heidän välillään oleva juopa kuivui kokonaan umpeen ja vuoden lopulla oli heidän suhteensa siinä määrässä hyvä, että kyläkunnan ennustaja-eukot alkoivat arvella, että kyllä heistä taitaa tulla yksi…