"Vettä! niinpä kylläkin vettä!" ihmetteli Vollekin. "Olisiko kivelle sattuessa joku liitos auvennut? Soudetaan vähän kovemmin ettei kastuta!"
Vauhtia parannettiin. Nauru ja laulu lakkasi. Naiset nostelivat helmojaan ja sijoittelivat koipiaan. Etsittiin viskainta, mutta sitä ei löydetty mistään. Kallen tuohisesta tyhjennettiin marjat yhteiseen kansikoppaan, ja paraansa mukaan koetti Kalle syytää vettä veneestä, mutta suurta apua ei siitä näyttänyt olevan. Noin "pyssynhollin" matkan päässä rannasta sai Kalle kolme potkua sääreensä, se oli merkkinä avata koko "venttiili". Seuraukset siitä pian näyttäytyivätkin. Kiskottiin epätoivon vimmalla, mutta vene juoksi raskaasti, ja vesi kohosi säälimättömästi. Naisten asema muodostui kiusalliseksi, kun vesiraja alkoi lähetä sovinnaista siveysrajaa, polvitaitetta, eikä siinä lopultakaan auttanut muu kuin lupsauttaa esiriput alas, kastui mitä kastui.
Volle teki parastaan, meloi kuin hullu ja tuon tuostakin mittaili melalla veden syvyyttä samalla rauhoitellen, ettei tässä enää huku, vaikka tahtoisikin. Mutta miten lienee raukka meloa hosuessaan horjahtanut, että vene kallistui ja ryyppäsi sisuksensa täyteen, juurikuin oltiin rantaan pääsemäisillään. Syntyi pieni hämminki. Serkku kiljasi: "herra, auta, me hukumme!" mutta imeytyi kuitenkin Villeen kuin iilimato. Nanni ja Nänni puulautuivat rantaa kohden juoksemaan sillä seurauksella, että mätkähtivät mahalleen sortaen toisetkin samaan mykkärään. Niittyviulu säkeytyi takajaloistaan airoihin, painuen umpisukkeloon, mutta selviytyi kuitenkin vähän ajan perästä näkösälle. Volle ei puolestaan näyttänyt äärimäisesti hätääntyneeltä, nosti rauhallisesti Kallen niskoilleen, haroi marjakopan veneen kokasta ja lohdutteli toisia, että mitäs turhan parkumisesta, kesäinen vesi.
Rähinä rantamalla oli kuulunut taloonkin ja sieltäkös alkoi lappautua väkeä. Tuomarin perhe oli juuri tullut vieraisille ja yhdessä talonväen kanssa riennettiin katsomaan, mikä mustalaismeno rannalla on.
Ensi hämmästyksestä selvittyään ja nähtyään, ettei siinä pahempaakaan hätää ole tarjolla, menettelivät kuivalla olijat, kuten ihmiset tavallisesti tuollaisissa tilaisuuksissa, alkoivat nauraa ja ilveillä. Vanha vallesmannikin hykerteli vallan koukussa, ja tuomari oli yskäpuuskaansa tukehtua.
Haaksirikkoisia ei kuitenkaan erikoisesti naurattanut. Niittyviulu teki tosin alussa muutamia heikkoja yrityksiä toisella suupielellään, mutta nähdessään, miten ohuet kesäpuvut imeytyivät naisten ihoon kiinni, ilmaisten ruumiin antiikkiset muodot, kuoleutui hymy ja hän sävähti punaiseksi kuin rippikouluneitonen, jota pappilan nuori maisteri taputtaa kahden kesken poskelle. Naisia leikkasi syvälti, sillä jos muutoinkin asia kävi täydestä, niin vielä kaiken kukkuraksi olivat tuomarin pojat tämän surkeuden todistajina.
Vollella ainoastaan oli hyvä olla ja vieläkin parempi Kallella. Kuin Döbeln Juuttaan taistelun jälkeen ratsasti hän voiton riemun hurmaamana veljensä olkapäillä sommitellen tuon tuostakin jotain "hurraan" tapaista.
Mistä haaksirikko oli aiheutunut, pysyi muutaman päivän salaperäisen hämärän peitossa, sillä veneestä ei hakemallakaan mitään vikaa löytynyt. Mutta sitten alkoi liikkua huhuja, että onnettomuudessa on jollakin tavalla ollut "koira haudattuna". Vollea alettiin kovistella ja vaadittiin kiivaasti selitystä, millä tavalla veneen tappi oli hänen taskuunsa eksynyt, mistä Ville oli sen tupakoita etsiessään sattumalta tavannut. Ja pitihän Vollen lorun lopuksi asia kertoa juuriaan myöten ja lieneekö hänen tarkoituksensa ollut erittäin salatakaan.
Saa nyt nähdä, mitä naiset saavat aikaan, mutta ainakin he vannoivat sen kolttosen Vollelle hirveästi kostavansa.