"Kaatamalla vene alassuin kuin siankaukalo."
"Ei, vaan laskemalla vettä vähitellen tapinreijästä, niin että vähän ennen kotirantaan pääsyä on pakko turvautua muihin kulkuvälineihin."
"Se tehdään, hi, hih!" nauraa hykerteli Kalle innostuksissaan, sillä aikeen suuremmoisuus himmenti kaikki Kallen entiset koirankurisaavutukset, ja mielessään hän kuvitteli, mihin arvoon ja kunnian kirkkauteen hän tällä teolla, josta oma nahka ei kärsi mitään jälkinäytöksiä, kylän poikien keskuudessa kohoo, varsinkin kun Volle esitti, että se on Kallen suoritettava tuo tärkeä veden laskeminen pitämällä kantapäätään tapinreijässä ja raottamalla Vollen antamien merkkien mukaan enemmän tai vähemmän. Että juoni kaikin puolin onnistuisi, vasarteli Volle veljensä päähän yksityiskohtia useampaan kertaan, ja jos Kalle olisi koulun penkillä ollut puoleksikaan niin tarkkaavainen, olisi hänestä kerran maailmassa paisunut kuuluisa mies, vanhempainsa ja isänmaansa ilo.
Saapuessaan rantaan näkivät marjastajat veneen jo valmiiksi vesille työnnettynä. Volle istui perässä laulellen järeällä bassollaan: "Surun käärme se pisti mun syömmehen" ja vastapäätä, lähi veljeänsä istui Kalle veistellen kaarnavenettä.
Tulijat toivottivat Vollelle "hyvää huomenta" ja kyselivät, millaisia unia hän oli nähnyt. Mutta kaikkien ihmeeksi oli Volle mitä herttaisimmalla tuulella, vaikka uskoivat Kallen jo kertoneen salaisuuden ja saavansa myrskyn vastaansa. Hän ihasteli, miten sointuvana Niittyviulun tenori on vielä säilynyt, koska aivan selvästi oli rantaan kantanut, sekä varoitteli serkkua kastelemasta pieniä jalkojaan ettei vaan saisi nuhaa. Tietysti tällaisesta huomaavaisuudesta Vollen osakkeet kohosivat serkun silmissä varsin huomattavasti.
Vähän matkaa rannasta tapahtui pieni onnettomuus, tartuttiin kivelle. Silloin naiset kiljasivat ja serkku varnistihe Villeen kiinni lujemmin kuin virkaatoimittava nimismies kuvernöörin läsnäollessa maantiekulkuriin. Niittyviulu keikahti taaksepäin Nannin syliin, karahti punaiseksi ja pyyteli anteeksi, selitellen sen sattuneen ilman vähintäkään tarkoitusta. Pian kuitenkin kiveltä selviyttiin ja suunnattiin kokka kohti kotia, mutta Volle vakuutteli useampaan kertaan, kuinka sentään oli onni onnettomuudessa, ettei yhtään kastuttu.
Menomatka oli yhtä ilon pitoa, ilveiltiin, laulettiin kuorossa ja taas nauraa pätkätettiin. Volle oli pelkkää päiväpaistetta, Niittyviulu kiskoi tenoria niin, että kaulajänteet olivat katketa, eikä serkku sanonut koskaan olleensa näin hauskalla matkalla; aivan koko ikänsä hän tulee tämän matkan muistot säilyttämään.
Kalle ainoastaan ei ottanut osaa yhteiseen iloon. Ankara velvollisuuden ja vastuunalaisuuden taakka painoi hänen pieniä hartioitaan. Ja tuskinpa lienee talonpoikaissäädyn puhemiehen emäntä valtiopäivätanssiaisissa ollut kireämmässä vireessä odottaessaan kenraalikuvernöörin käsikoukkua, kuin Kalle vartoessaan, huulet yhteen puserrettuina, silmät Volleen terästettyinä ja kantapää tapinreikään painettuna veljeltään vihjausta.
Vihdoin, noin kilometrin matkan päässä kotirannasta iski Volle silmää ja kosketti Kallea sääreen. Ensin ei veden tuloa huomattu miksikään, mutta kun se alkoi liplatella pohjasäleikön yläpuolelle ja kastella naisten helmuksia sekä jalkapohjia, kiljasi Nanni:
"Suss'siunatkoon! mistä tuota vettä noin paljon tulee? Eihän tämä vene ole ennen juuri vuotanut."