"Herra hallitkoon! Koska ne ovat tulleet?"
"Eilen illalla myöhään. Sitähän se Julle kävi Villelle sanomassa."
"Eikä Villen riivattu puhunut minulle halaistua sanaa!"
"Tytöt kielsivät. Pelkäsivät, ettet sinä lähde marjaan."
"No, nyt se teki hedelmän! Siellä pojat odottavat minua vinttikamarissa, ja minä kurja makailen täällä Selkäsaaressa. Ai, sinä herran keskimäinen! Joutuisivat edes pian toisetkin, ehkä tästä vielä kerkiäisi?"
"Eivät ne vielä hevillä tule. Kuulin tyttöjen tuumaavan, että koska Volle on ollut sellainen murjake, niin viivytellään uhalla hyvin myöhään ja mennessä ilmaistaan tuomarin poikain kotiin tulo, jotta saadaan nähdä, kuinka kovasti sinä osaat soutaa."
"Senkin läkeröitä, minkä tekivät!" murisi Volle alkaen asemata lähemmin selvitellä. "Lähtisikö soutamaan ja jättäisi koko roskan tänne tai enintään lähettäisi jonkun noutamaan. Mutta soutaa kolmisen kilometriä raskasta vene-lohosta vastatuuleen, toverinaan puolentoista kyynärän pituinen pojan nulkki, ja etsiä sitten hakumies, jonka saa jos saa. Ei, myöhäiseksi se vetää tältä illalta kaikissa tapauksissa. Saateri sentään! Olisipa taas pitänyt viettää pitkästä ajasta hauska ilta, sillä pojilla on vahvasti tuliaisia. Ai, jai, noita naikkosia! Ja Villekin samassa juonessa, on silläkin riivatulla veljen sydän!"
"Mutta mitä lempoa tälle koirankurille tekisi vastapainoksi? Muutoin siitä ei tirskuna lopu koko kesänä."
"Jätetään tänne yöksi!" esitti Kalle, jonka ritarilliset tunteet, kuten muillakin miehillä sillä ijällä, eivät olleet juuri kehuttavia. Sitä paitsi oli Volle Kallen mielestä miehisyyden esikuva, saavuttamaton täydellisyys, jota vastoin tytöt olivat jotain huonompaa lajia.
"Ei jätetä, mutta sen sijaan kastellaan koko komppania", sanoi Volle.