Ensimäiset viisi vuottansa oli hän juoksennellut pienen metsätorpan pientarilla kesät talvet paitasillaan, ylennyt sitten paimeneksi sorkotellen karjan perässä soita ja korpia sateella ja poudalla, väliin tapellut virkaveljiensä kanssa, väliin lyöttäytynyt osuustoimintaan, jonka tarkoitusperänä oli suuremmoiset naurispaistikaskestit jonkun vieraan halmeen kustannuksella. Kymmenvuotiaana hän lähti maailmalle s.o. pääsi renkipojaksi lähitaloon saaden palkakseen ensin ruuan ja isäntäväen vaatekuluja, sitten rahaakin ja kotipolttoista viinaa.
Mieheksi kasvettuaan otti hän, kuten me muutkin, vakituisen taistelutoverin, jonka kanssa rakenteli torpan kylmään korpeen tapellen karun maan, hallan ja metsänpetojen kanssa puolen vuosisataa. Myi vaimonsa kuoltua torpan ja enimmän osan irtaimistoa ja muutti poikansa Pekan kehoituksesta, josta kaikkien ihmeeksi oli vääntäytynyt kansakoulunopettaja, koulun viereiseen tölliin asumaan, ja siitä syystä kyläläiset alkoivatkin häntä kutsua "koulun Ukiksi".
Muuton jälkeen olivat Ukin raateet supistuneet puolella kuten hän itse sanoi. Kesällä Ukki kalasti verkoilla, teki pajupillejä poikansa lapsille ja uitteli näitä hietikkorannalla. Talvella hän pyyti rysillä mateita, toimi välitunneilla koulun pihalla sovintotuomarina, kun koulupoikain periaatteet löivät niin ristiin, etteivät selviytyneet tappelematta. Puhdetöikseen Ukki veisteli kapustoita miniälleen, jota sanottiin koulun rouvaksi, kutoi verkkoja ja paikkaili rysiä. Väliin hän keskusteli poikansa Pekan kanssa maan pyöreydestä ja muista kummallisista asioista, väliin taas koetti juurruttaa Annaan, lihavaan, pullakkaan, paksukinttuiseen tytön junttiin, joka Ukilla oli ollut muutaman vuoden palvelijana, sitä uskoa, ettei hänestä s.o. Alinasta tule koskaan ihmistä, kun ei osaa lämmittää tupaa tarpeeksi kuumaksi.
Mutta vaikka Ukki oli molemmatkin päivät elänyt, kokenut tuulet ja tuiskut, ei hän ollut joutanut koskaan sairastelemaan, ei edes hammastautia. Hampaat olivat Ukilla vielä ehjät ja hohtavan valkoiset, ja vatsa olisi sulattanut vaikka hevosenkengän nauloja. Ukki ei myöskään tuntenut hermostumiskäsitettä, tuota nykyajan muotitautia, joka oikeuttaa jo kolmivuotiset pentupahaset parkumaan täyttä kurkkua, elleivät saa lyödä rikki ikkunaa, silloin kun haluavat, vaikka äiti kokisi parhaansa mukaan lohduttaa, ettei hän sitä estäisi, jos olisi kotona päreitä, jolla ikkuna paikattaisiin.
Mutta mitä ei Ukille ollut tapahtunut ennen, kiertyi hänelle eteen kahdeksantenakymmenentenä talvenaan mateenkudun aikana: hän hermostui, eli selittävämmin sanoen tunsi olemuksessaan jotain saman tapaista kuin se, joka sekoo lukusilla "jokapäiväisessä leivässä" tai on aikeessa hukuttaa itseään ensi kertaa.
Mikä oli syynä Ukin hermostumiseen?
Se, että Anna eräänä aamuna Ukin tultua maderysiään kokemasta sanoi, että opettaja oli käskenyt Ukin tulla koulun puolelle päivällisen jälkeen; kuului olevan tärkeätä asiata.
"Tärkeätä asiata! Mitä sillä nyt niin on?" ihmetteli Ukki. "Et suinkaan sinä vaan ole niistä meidän puuhistamme kenellekään puhua hölöttänyt?"
"Mitä minä niistä olisin kylille kuljetellut. Koulun piika-Riitalle mainitsin kyllä eilen pikkusen, mutta olisiko tuo opettajan tietoon kerinnyt?"
"Siinä se on asia!" Ukin silmissä alkoi uuni kiertää ympäri tupaa, ja sisuksissa särähti kuin omenain varkaalla, jota äkkiarvaamatta tartutaan sääreen. Mutta Anna alkoi lohduttaa Ukkia, että mitä tuossa noin tyrehtyy, ilmihän se olisi tullut ennemmin tai myöhemmin.