"Jos vielä sulhon pudottaa jutkauttaakin johonkin kuiluun tai revittää pedoilla, on liika juoksujen välttämisen varalta novelli katkaistava siten, että sulho taas alkaa edes hieman eviään heilutella."
PALKOLLISTEN VALISTUS-ILTAMA.
Vielä viimeistelivät kirkonkylän nuoret juhlalaitteita kansakoulun luokkasalissa, kun jo alkoi saapua juhlavieraita. Ensin tuli parvi puolimittaisia poikia kovaa ääntä pitäen ja jalkojaan kolistellen. Mutta salista virtaava häikäisevä valo vaikutti, että hälinä loppui, ja kainoina painautuivat pojat eteisen nurkkaan keskenään sipisten. Ainoastaan pari rohkeimpaa uskalsi loitota salin ovelle asti kurkistellen hetken sisälle ja kiireesti pujahtaen parveen takaisin toisille näkemiään kertomaan.
Komeaksi olikin sali koristeltu: katajaköynnöksiä notkui pitkin seiniä, sinivalkoisia lippuruusukkeita oli nurkissa ja pylväissä. Peräseinällä komeili parin metrin pituinen paperilevy, johon maalari Kaipiainen oli suurilla, pitkäkoipisilla kirjaimilla maalannut — "Terve tuloa!"
Kohta saapuu lisää väkeä, tulee vanhaa ja nuorta, poikaa ja piikapuolta. Aluksi ujoina ja aristellen, toisiaan kohottavasti tyrkkien. Mutta kun asioitsija Alanne ja herra Leivo, kauppias Rahkosen puotilainen, ovat heitä useammat kerrat kehottaneet, alkaakin yleisö vähitellen siirtyä, antaen tilaa uusille tuleville.
Salissa ohjailevat vieraita vallesmannin Ninni ja Nänni, ovella katellen ja hymyillen, joskus hät'hätää puikahtaen loitomma, kehotellen istumaan. Mutta lihavalle rovastille ja vieläkin turpeammalle ruustinnalle he niiaavat ja kädestä pitäin saattelevat heidät istumaan kateederin kupeella oleville tuoleille. Samaan nurkkamaan suuntailevat myös kulkunsa tohtori, "forsmestari" rouvineen sekä tilanomistaja Paksunen.
Pappilan ja tohtorin väki ovat kyllä huonoissa väleissä — tohtorilaiset ovat näet maailman lapsia, jotka eivät ainoastaan itse kulje laveata tietä, vaan ovat monta muutakin samalle liukkaalle polulle vietelleet — mutta nyt he keskenään haastelevat mitä herttaisimmin, ja tämä kaikki johtuu siitä, että kerran vuodessa, vapaaviikolla, tuntevat sekä hengelliset että maalliset tarvetta valistaa palkollisiansa. Tätä varten puuhaavat he yhteisvoimin vapaa-iltaman, jossa pullakahvin ohella tarjotaan palvelijoille niin hengellistä kuin inhimillistäkin valistusta.
Rovastin ja tohtorin puheen keskeyttää opettaja, keski-ikäinen, laiha ja tuikeasilmäinen mies, joka jo tullessaan ryhmää kohti useampaan kertaan kumarrellen tekee lähenemisaikeensa tiettäväksi. Kallistuen vallan rovastin ja tohtorin korvan juureen, kysäisee hän, että kuinkahan olisi, jos alettaisiin.
Ohjelma olikin valmis sen kun pään aukaisi. Mutta paljon oli ollutkin vaivaa sitä setviessä, oli väitelty hiki hatussa, jopa kerran suututtukin, ennenkuin se lopullisesti hyväksyttiin. Kierin kohta oli juhlan alkaminen, sillä hengelliset, varsinkin postineiti ja diakonissa, jotka pitivät itseään myös pieninä kynttilöinä autuuden tiellä, tahtoivat välttämättömästi, että juhlan alussa rovasti pitäisi rukoukset. Nuorisoseuralaiset olivat taas jyrkästi vastaan sellaista kirkon meininkiä. Lopuksi pantiin kirkko keskelle kylää ja sovittiin, että aluksi lauletaan yhteisesti hengellinen laulu, sitten lausuu tohtori juhlavieraat tervetulleiksi, sen jälkeen pitää rovasti puheen ja opettaja esitelmän. Välipaloiksi lausutaan runoja, luetaan kertomuksia ja juodaan kahvia. Juhla lopetetaan kuvaelmalla — "suojelusenkeli".
Opettajan eleistä on jo yleisö arvannut juhlan kohta alkavan, siksi sorina loppuu, ja juhlakohennus ja suoristus käy yli linjan.