Ja vaikka Sakeri ei ollut syönytkään juurikkaita, katsoi hän viisaammaksi tukkia suunsa kuin opetella Mikon suosittamaa jotenkin vaikeanlaista nuuskaustemppua.
Mutta kohtalo ei sallinut, että Mikko samoinkuin Sakerikin usean muun ihmisen lailla olisivat kuolleet niin onnellisesti, etteivät olisi tulleet tietämään olleensa tyhmiä. Kirkonkylässä asuva tohtori, joka ei ainoastaan parannellut sairaita, vaan lisäksi otti paikkakunnan harrastuksiin osaa kaikin tavoin, sattui näet kuulemaan Marja-ahon Mikon juurikkaiden viljelyksestä ja siihen liittyvistä pilkkapuheista. Tuollainen menettely sapetti tohtoria ja hänen rouvaansa, ja he menivät varsin aikain Marja-ahoon asiasta selkoa saamaan. Mikko oli kyllä juurikkaihin nähden alussa jotenkin harvasanainen, mutta kun tohtori perinpohjin selvitteli, kuinka kansaamme on satoja vuosia ruokittu henkisesti viidellä katekismuksen pääkappaleella ja ruumiillisesti myös viidellä pääherkulla: leivällä, suolakalalla, perunoilla, pikisuolaisella läskillä ja piimällä, niin ett'ei se luonnollisesti ole niinkään herkkä uusia annoksia sulattamaan, alkoi Mikonkin sielussa taas juurikasaate vääntäytyä päällepäin. Vielä lohdutteli tohtori Mikkoa, ettei yhteen pahaan pidä pahastua eikä yhteen hyvään hyvästyä, vaan että on vähin erin totutettava kansa syömään ja sulattamaan uusia sekä henkisiä että ruumiillisia ruokia. Ja mitäs ollakaan, lorun lopuksi suostui Mikko yrittämään uudestaan, ja tohtori ja tohtorinna lupasivat tuon tuostakin käydä Marja-ahossa neuvomassa, sillä nyt päätettiin kylvää kasviksia pienempi ala, mutta useampaa lajia. Vielä lupasi tohtorinna huolehtia, että ensi syksynä pannaan Marja-ahossa toimeen ruuanlaittokurssit, sillä eihän niitä kaikkia kasvia sovi keitellä kuin perunoita.
Ja niin se meni kuin oli tuumattukin. Sakeri kyllä takanapäin virnotti, että saa nähdä, mitä tuosta jutkula- ja rehutouhusta nyt paneiksen, kun siinä menetellään oikein tohtorin "ornieringin" mukaan. Mutta kun syksyllä ruuanvalmistuskurssin päättäjäisissä annettiin kaksi voimannäytettä, yksi ruuan valmistamisessa ja toinen pitäjän mahtihenkilöiden suosiollisella avulla ruuan syönnissä, alkoi Sakerinkin epäusko horjahdella. Ja kun tohtori syönnin ja puheiden jälkeen, joissa Mikolle annettiin kiitos ja kunnia, kysyi Sakerilta, että näyttikö Sakerin mielestä tämä oras tähkivän, täytyi Sakerin nauraen tunnustaa:
"Nyt se vasta on pohjillaan. Ja jos jutkula-aate menee tätä latuaan, niin Petukin, joka on kahtena vuotena käynyt rippikoulua, pääsee muutaman vuoden perästä jo ylemmälle osastolle."
RAUTATIELAITOKSEMME.
Mikä on rautatie tai oikeammin: mikä on meidän rautatiemme?
Kysymys äkkiotteeltaan ei näytä juuri olevan suorasyisimpiä, mutta asiaan painautuen saa pian käsiinsä sen punaisen johtolangan, joka juoksee läpi rautatielaitoksemme aina sen alkuvaiheista viimeiseen vihellykseen saakka. Kun siitä siimasta vetää, tulla köllöttää kohta vastaukseksi alussa tehtyyn kysymykseen: rautatiemme on eräs sallimuksen, ruotsalaistemme edustaman länsimaisen sivistyksen ja suomalaisen tyhmyyden yhteistyön sorjimpia aikaansaannoksia.
Sallimus näet johdatteli, että entisille valtiopäiville keräytyi sieltä täältä ympäri maatamme hevosmiehiä ja entisiä lautamiehiä. Kun nämä kaikkia asioita pyrkivät höystämään markkinakaskuilla ja lehtolasten ruokkojutuilla, täytyi heistä muodostaa oma valiokuntansa ja jättää sallimuksen varaan, mitä he mahdollisesti aikaan saisivat. Mutta annappa ollakaan. Eräänä päivänä ilmausi valiokunnasta lähettiläitä kuhunkin säätyyn esittäen, että maahamme on rakennettava rautateitä. Asia punnittiin sekä länsimaisen sivistyksen että suomalaisen tyhmyyden puntareissa, ja seurauksena näiden kolmen voiman toisiinsa kosketuksesta oli kuin olikin — rautatie.
Muistoksi annettiin valiokunnalle nimeksi rautatievaliokunta, ja kenessä on vähinkin ollut hevosmiehen vikaa, sen pääsy tähän valiokuntaan on ollut varma.
Kerran alkuun päästyä on rautatieasia näiden kolmen voiman vaikutuksesta ripeästi kehittynyt. Sallimus on säätänyt tuon tuostakin hallavuosia, vesikesiä, pakkastalvia j.n.e.; suomalainen tyhmyys puolestaan on puutteen uhatessa kehottanut nousemaan uunille ja huutamaan valtiota avuksi; länsimaisella sivistyksellä ei taas ollut sopivampaa lievennyskeinoa kuin esittää rakennettavaksi uusi rautatie.