OSUUSRUOKALA YHTEISHYVÄ.
Maassa vallitsi sanoin selittämätön rahan vähyys. Sitä tuskin näki muualla kuin lähetysjuhlilla ja pakanain hyväksi pidetyissä arpajaisissa. Viisaat sanoivat rahapulan johtuvan kireistä oloista ulkomaiden rahamarkkinoilla eikä tyhmemmillä luonnollisesti ollut muuta neuvoa kuin uskoa viisasten puheet. Kaikkein viisaimpia ja mahtavimpia olivat tietysti pankkiherrat. Rahaa ne eivät antaneet tuumalla millään muille kuin pankin suurimmille osakkaille ja sukulaisilleen. Kunniallisen kauppiaan paperi työnnettiin halveksien takaisin, juuri kuin se olisi ollut kaistale viimevuotista sosialistista sanomalehteä, ja kuitenkin hän oli parikymmentä vuotta harjoittanut liikettä huomattavalla menestyksellä ja hänellä oli oma, velaton talo sekä hautaan kaatuva, upporikas täti. Ja vakituisessa virassa olevan maisterin nimelle hymyili pankinjohtaja jotenkin samoin, kuin rikkaan rusthollarin ainoa tytär, jolle renkipojan hellukka ilmaisee palavat tunteensa. Maalaisten hoito jätettiin taas yksinomaan vahtimestareille ja melkein poikkeuksetta ne pyörsivät sarkatakkisen edes asiaa kysymättä jo ovelta takaisin, vaikka hänellä olisi ollut satojentuhansien arvoisia tukkimetsiä.
Luonnollisena seurauksena tästä kaikesta oli, että useat pienemmän liikkeen harjoittajat katsoivat tulevaisuuttaan silmällä pitäen edullisimmaksi "lyödä kintaansa pöytään"! Maalaisille ei taas kannata konkurssin teko, mutta he puolestaan keksivät keinonsa hekin, sillä heissäkin on sama inhimillinen heikkous kuin kaupunkilaisissakin, s.o. etteivät hevillä jättäydy kuolemaan. He korottivat ruokatavarain hintoja toisen verran lisää.
Siinä aineellinen syy, joka aiheutti kaupunkien säätyläisnaiset perustamaan ruokaosuuskuntia.
Naishenkistä käyttöhiivaa oli taas tähän aikaan liiaksikin. Hiljattain olivat naiset saaneet valtiollisen äänioikeuden. Kauvan orjuutettu naishenki oli vapautunut raskaimmasta kahleestaan. Paljon oli puhuttu ja kirjoitettu, jopa tarkkaan laskettukin, kuinka monen kuukauden päästä maailma valmistuu maalaamista vaille, sen jälkeen kun nainen on saanut ensimäisen yhteiskuntaa koskevan lain hienosyisen sielunsa leimasimella vahvistaa. Kauvan toivottu ja vaadittu tasa-arvoisuus oli nyt toteutunut. Naishenki leijaili vapaana, etsien kenen nielisi.
On perin vaikea sanoa, kenessä erään pienen läänin pienen pääkaupungin naisessa osuusruokala-aatteen sikeytyminen ensin oli tapahtunut, sillä kymmenkunta arvokkainta rouvaa ja neitiä oli aivan varmasti vakuutettu, että se oli juuri hän, joka ensiksi lausui julki, että säätyläistönkin kesken olisi ruokaosuuskuntia perustettava. Kaksi kuukautta oli tätä tärkeätä asiaa pohdittu sekä kokouksissa että pienemmissä kahvitilaisuuksissa niin innokkaasti, ettei lopulta kiistakentällä uskaltaneet muut esiintyä kuin pormestarinna Oikeudenheimo ja yhteiskoulun johtajatar, neiti Koivunoksa, suuriluinen, miesmäinen ihminen, jonka kohdatessaan lyseon kahdeksasluokkalaisetkin tunsivat selkäänsä karmivan. Eikä siinä lopultakaan auttanut muu, kuin jättää historian ratkaistavaksi, kuka osuusruokala-aatteen syntysanat oli lausunut.
Vihdoin päästiin kuitenkin perustamiskokoukseen asti, jossa piti hyväksyä osuusruokalan nimi ja säännöt sekä valita johtokunta. Nimiehdotuksia oli useitakin kuten "Aamurusko", "Lirisevä lähde", "Yhteishyvä", "Valonkajo", "Emmaus" j.n.e. Jokainen nimen esittäjä katsoi velvollisuudekseen lähemmin valaista, miksi juuri hänen esittämänsä nimi on sekä aatteen symboolina että kielellisesti kauniina kaikkein sopivin. Kun ei valaisemisesta näyttänyt tulevan enemmän selvyyttä kuin puolueiden paremmuudesta vaalien aikaisissa väittelykokouksissa, ryhdyttiin äänestämään ja tuloksena oli: "Osuusruokala Yhteishyvä".
Jo edeltäpäin oli salaisena aavistuksena, että johtokunnan valitseminen oli synnyttävä pienen kohinan. Siksi katsoi puheenjohtaja, pormestarina Oikeudenheimo, tarpeelliseksi laskea arvoisain läsnäolijoiden sydämelle, miten tärkeä tehtävä heille tällä hetkellä oli uskottu suoritettavaksi. Jaloinkaan aate, puhtainkaan inhimillinen työ ei tee hedelmätä, elleivät sitä ole ohjailemassa aatteeseen innostuneet ja sen toteuttamiseen täysin pystyvät henkilöt. Pyysi lopuksi, että korkein omin käsin ohjaileisi johtokunnan vaalin paraimpiin tuloksiin.
Ehdokkaita esitettäessä piti jokainen esitetty itseään liian kykenemättömänä niin tärkeään toimeen. Lisäksi oli itsekullakin niin ja niin paljon toimia kotona ja monessa yhdistyksessä; paitsi jos katsottiin hänen valitsemisensa olevan vallan välttämättömän, täytyi kai hänen aatteen ja yleisen hyödyn vuoksi uhrautua; kuitenkin hänen mielestään esittäjä itse oli kaikin puolin soveliaampi. Ainoastaan tyttökoulun johtajatar, neiti Salonsiimes kieltäytyi jyrkästi, sanoen vasta ankaramman sisällisen taistelun perästä voineensa liittyä edes jäseneksi yhdistykseen, joka valmistaa ruokaa myös miehille, kunniallisille tosin, mutta kuitenkin miehille. Tosikristillissiveellinen maailmankatsomuksensa ja vastuunalainen asemansa tyttöjen kasvattajana eivät sallineet hänen kuitenkaan loitota niin kauvaksi, että olisi voinut ottaa johtokunnan jäsenyyden vastaan.
Sittenkun kaikki läsnäolijat, noin puolentoistakymmentä naista, oli esitetty johtokuntaan, ja kaikki olivat kainon vaatimattomasti kieltäytyneet, suoritettiin vaali, jolloin valituksi tulivat pormestarinna Oikeudenheimo, johtajatar Koivunoksa, lehtorska Moisio, tohtorinna Myrkky ja lääninkamreeri Pykälän rouva.