"Mitä ihmettä te täällä riitelette? Ellette saata olla ihmisiksi, niin menkää metsään väittelemään, että saa rauhassa maata ruokaleponsa?"
Ja Matti läksi kuin ammuttu, ei metsään, vaan kamariinsa päästellen siellä kiukkupäissään sanoja, joita ei otettaisi "Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen" pöytäkirjaan.
Mutta Hilman kävi Mattia sääliksi, hän meni kohta Matin luo ja ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Matilla ei ollut mitään sitä vastaan ja niin lähdettiin. Käveltäessä ei Matti virkkanut montakaan sanaa, mutta sitä sulavammin liverteli Hilma. Jo olivat rakastavaiset kulkeneet kauvas kirkonkylästä, mutta vielä ei Matti ollut sanaakaan äskeisestä maininnut ja vasta sitten, kun olivat maantieltä poikenneet metsään ja joutuneet paikoille, josta Matin arvion mukaan piti olla Rajamäen torppaan, lähimpään ihmisasumukseen, runsas kilometri, ehdotti Matti, että istuttaisiin muutamalle sammaleiselle kivelle.
Ja nyt alkoivat asiat selvitä. Vihan vimmassa karjui Matti tunnustuksensa Hilman korvaan, ja Hilma ymmärsi, mistä on kysymys, sekä vakuutti aivan ensi hetkestä rakastaneensa Mattia. Mutta siinä selitellessään ja väliin suutakin suikatessaan toisteli Matti kaikeksi vakuudeksi puheensa, josta hän oli niin suuren vaivan nähnyt, Hilman oikeaankin korvaan ja aina vaan paremmalla menestyksellä.
Mutta Rajamäen torpan Liisa varoitteli lapsiaan, jotka olivat samoihin aikoihin marjaan lähdössä, etteivät mene sinne päin, josta tuo mölinä kuuluu, sillä siellä taas Tuoresmäen pojat huutavat humalassa.