Niin päätti Matti naida Hilman ja varoi vaan sopivaa tilaisuutta ilmaistakseen hänelle palavat tunteensa. Ukko Ollikaisesta ei ollut paljon vastusta, sillä hän oli jo muutaman kerran ollessaan pienessä "tikussa" viittaillut Matille samaan suuntaan.
Päätöksen perästä tapahtui myös muutos Matin käytöstavassa Hilmaa kohtaan. Hän ei enää tilsinyt mädänneitä luumuja Hilman kouraan, ei puhunut muista tytöistä hänelle ja iltamissa oli Matti tuskin muita näkevinäänkään kuin Hilman. Tämä kaikki oli tietysti Hilman sydämelle kuin palsamia palohaavalle. Mutta kuinka kummallinen onkaan naisluonto? Monivuotisen sitkeän työn jälkeen oli hän Matin voittanut, niin että tämä alkoi olla pehmeä kuin voi nyytissä, mutta päästyään päämääräänsä, saatuaan Matin lemmenpauloihin, alkoi Hilma vuorostaan kiusata Mattia näyttäen toisinaan hyvinkin kylmäkiskoiselta, vaikka syvällä kyti kuumuutta kuni tervahaudassa.
Muutamana suvisena sunnuntaina päätti Matti aukaista sulut lemmen vuolaista virroista. Hän oli kyllä jo usein tehnyt saman päätöksen, mutta aina oli tullut väliin jokin este. Mutta nyt ei se saa enää lykkääntyä etemmäksi, ei vaikka mätänis, niin oli Matti sunnuntaiaamuna vakaasti päättänyt ja juuri kuin sinetiksi päätökseensä puraissut ryssän orehkan kertanarskauksella poikki.
Aamiaisen jälkeen tarjoutuikin Matille sopiva tilaisuus: kauppias oli mennyt kamariinsa ruokalevolle, ja Hilma istui yksin salissa lukien jotain kirjaa. Matti meni sohvalle Hilman viereen ja kysäsi:
"Mitä sinä luet?"
"Onpahan muudan romaani."
"Kuule, Hilma, minulla olisi sinulle eräs asia ilmaistava, joka on jo hyvin kauvan ollut sydämelläni, mutta joka on aina jäänyt ja jäänyt. Niin, Hilma, me luontokappaleet täällä maailmassa olemme hyvin monenlaisten muutosten ja vaiheiden alaisia. Kun minäkin tulin teille, olin minä tuollainen irtonainen, hetkellinen tuulihattu, joka ei yhtä päivää etemmäksi ajattele ja joka ei huomaa mitä aarteita jaloillaan tallaa. Mutta niinhän se usein käy, että silli, jota ensi silmäyksellä on luullut K lajiksi, onkin tarkemmin maistellen priima KKK lajia. Niinpä en minäkään pitkiin aikoihin huomannut, mikä aarre minun lähelläni on. Vasta viime aikoina olen minä tullut täysin käsittämään sinut, Hilma, tuntemaan sinun sydämesi hyvyyden ja havaitsemaan sinun naiselliset hyveesi. Minulle on käynyt samoin kuin miehelle, joka löysi peltoon kätketyn aarteen. Niinkuin hänelle, on minullekin kaikki muu muuttunut halvaksi kuin homeinen Ameriikan läski, ja tuo aarre on minulle nyt kaikki kaikessa. Hilma, minä rakastan sinua! Tuletko omakseni?"
Tämä Matin runollinen tunnustuspuhe oli tulos monen illan ajatustyöstä ja hänen mielestään piti sen tehdä Hilmaan niin mahtavan vaikutuksen, että heti kun hän on loppusanat sanonut, Hilma heittäytyy itkien hänen rinnoilleen. Siitä syystä levitti Matti sylinsä valmiiksi, suoristipa vielä toisen jalkansakin takasojoon, ettei mentäisi nurin ja vielä ukko heräisi. Mutta sen sijaan, että olisi niin käynyt, kuin Mätti sydän hätääntyneesti läpättäen odotti, käänsikin Hilma Mattiin puolittain kummastelevat kasvonsa ja sanoi jotenkin kovalla ja kolealla äänellä:
"Häh?"
Tuo "häh" teki Mattiin saman vaikutuksen kuin jos olisi märällä rukkasella lyöty vasten suuta. Kädet retkahtivat hervottomina alas ja sojossa ollut jalka vetäytyi tavalliseen asentoonsa. Hetkisen Matti mietti, mitä tehdä, ja päätti sitten vielä kerran lähteä alusta. Siltä varalta ettei tuo "häh" uudestaan tulisi vastaan, veti hän ilmaa keuhkoihinsa ja karjui voimansa perästä tunnustuspuhetta Hilman korvaan. Hän sivuutti onnellisesti jo K sillin, mutta juuri kun hän oli pääsemäisillään KKK lajiin, tuli kauppias unisena saliin sanoen melkein vihasella äänellä: