Tulihan näytöksestä lopulta selvyys; tulipa sekin ilmi, että Olli oli jo pitemmän ajan rotanhännillä pitänyt lastenkamarikunnan muonavaroissa.
Itse mielestään pääsivät lapset asiasta jotenkin vähällä, käskettiinhän lakata ilveilemästä ja painautua nukkumaan. Mutta maisterin kamarissa jyrisi sinä iltana ukkonen, satoi vettä ja paistoi päivä taas pitkästä ajasta.
Sen erän perästä oli lapsilla ruokaa yllin kyllin, ja seuraavasta aamusta aikain kyseli rouva joka toiselta ihmiseltä, eivätkö halua osuutta "Yhteishyvässä" — niin oli päätetty maisterin kamarissa. Kovalle se otti, mutta ero tuli perältäkin.
Mutta niin lämminpaisteista päivää tuskin lienee Kuuselassa ennen ollut, kuin silloin, kun rouva taas ensi kerran itse valmisti ruuan perheelleen, varsinkin valmistajan mielestä.
Ja monessa suuressa perheessä vietettiin samoihin aikoihin yhtäläisiä juhlia, sillä ennenkun kesä oli käsissä, oli "Yhteishyvästäkin" jälellä vaan hauskat muistot.
MATTI AUTION RAKKAUDENTUNNUSTUS.
Matti Autio, kauppias Ollikaisen puotilainen, oli sellaisia nuoria miehiä, joita vanhemmat naiset kutsuvat "kiltiksi pojaksi" ja isännät "ikäisekseen hyvin pystyväksi miehenaluksi". Nuorten, kukkaan puhkeavien tyttöhuppanoiden mielestä ei taas Matti ollut läheskään täydellinen. Toisten mielestä olisi hänen tukkansa saanut olla mustempi ja kiharampi, toisten mielestä taas nenä suorempi ja luonto vakavampi j.n.e. Mutta hänen useista pahoista vioistaan huolimatta tytöt pitivät Matista ja monikin immyt, jolle Matti vuorivaatetta mitatessaan ja kahvia punnitessaan oli iloisesti naureskellut tai jota hän oli iltamassa kiivaassa tahdissa tanssittanut, oli jälkeenpäin itsekseen ajatellut, että jos vaan… niin ehken… mahdollisesti… kyllä…
Matti oli kuitenkin vielä sillä ijällä, jolloin, tietysti tuollaisia tilapäisiä pihauksia lukuunottamatta, kaikki sievät tytöt ovat samanarvoisia. Hän nauroi kaikille yhtä helakasti, ilveili yhtä viehkeästi ja tanssiessa antoi kaikille yhtä kiivaan höyräkän. Eipä edes kauppiaan oma Hilmakaan, joka äitinsä kuoltua hoiti emännyyttä, saanut Matilta sen suurempaa huomiota osakseen kuin muutkaan kylän tytöt, vaikka Hilmalla oli viidenkymmenentuhannen perintö saatavissa ja posket pullakat ja punakat kuin laskiaispullat sekä silmät suuret kuin ruplan kulkuset. Ei saanut, vaikka hän sen kyllä olisi, jos kukaan, ansainnut, sillä jo tulopäivänä oli Hilma saanut piston rintaansa ja nyt neljä vuotta tuhansilla eri tavoilla, joita vaan korviaan myöten pihkaantuneet maakauppiaan tyttäret voivat keksiä, koettanut tehdä Matille selväksi, ettei hänen rintansa ole jäässä. Mutta kaikkiin Hilman lemmen leiskauksiin vastasi Matti ilvehtien. Niinpä, jos Hilma puoli hämärässä puotikamarissa noin sattumalta tuli tarttuneeksi Matin käteen ja hiljaa pusertamalla koettaneeksi sitä tietä tunkeutua Matin sydämeen, tukkesi tie puoli mädänneeseen luumuun, jonka Matti oli kouraansa varannut ja joka Hilman pusertaessa tirisi tuhannen liiskaksi. Samoin, jos Hilma, kauppiaan ollessa kotoa poissa, oli ruokapöydässä Matin kanssa, kahden kesken syödessä suurilla, uskollisilla sinisilmillään ja maukkaalla lammaspaistilla yritellyt herätellä Matissa hellempiä tunteita, ja kun ei onnistunut, huokaissut niin sydäntä vihlaisevasti kuin tyttökoulun kolmasluokkalainen nähdessään viimeisen vilauksen kiertävän teatterin pois matkustavasta ensimäisestä rakastajasta, saattoi Matti kysästä, että mitä sinä ähkät, vai pureeko vatsaasi.
Rakastava nainen on kuitenkin ihmeellisin ja käsittämättömin olento maailmassa. Niinpä Hilmakin antoi Matin ylensyrjäisyyden ja kaikki koirankurit anteeksi. Antoipa senkin loukkauksen, jonka toisten tyttöjen puheiden mukaan Matin olisi pitänyt sanoa, ettei hän huoli Hilmasta, koska se on huonokuuloinen. Sen kuultuaan oli Hilma kyllä kolme päivää ollut hyvin loukkaantuneen näköinen ja näyttipä siltä, että hän oli itkenytkin, mutta neljäntenä päivänä rupesi hän jo terittämään Matin sukkia.
Mutta lempi on jumalaista ja ken sitä pilkkaa, sille pilkka kiertyy vielä omaan nilkkaan. Näin käy kaikille ja näin kävi lopulta Matillekin. Suunnitellessaan tulevaista elämänrataansa, varmistui Matissa kerta kerralta se vakaumus, että sen parempaa onnea ei hän löydä etsimälläkään, kuin hänellä on nyt tarjolla. Hän tunsi kauppiaan asiat tarkoin. Rahoja oli muutama kymmentuhat varmoissa paikoissa lainana, kauppa kävi kuin siimaa tuottaen ylijäämää markan markan perästä. Ja kuta suuremmaksi kassa paisui, sitä enemmän tunsi Mattikin rakastajansa Hilmaa. Hilma ei tosin ollut sirointa tekoa ja huono kuulo teki hänet vähän tuhman näköiseksi, mutta mieleltään ja sydämeltään oli hän paraita ihmisiä.