Hän oli pulska ja reipas mies tuo Eljas ja jo ulkomuodosta saattoi nähdä, että hän on sisällisestikin kehittynyt. Jo lapsena oli hänellä niin suuri lukuhalu, että sananparreksi tuli: "Eljaksen löytää aina lukemasta". Koulutielle olisi mielellään lähtenyt, mutta isä ei uskaltanut niin suuria varoja kysyvään yritykseen poikaa päästää, vaikk'ei periaatteessa mitään vastaan ollut sanomista. Kansakoulun hän kuitenkin sai käydä, meni sitten maanviljelyskouluun, vieläpä kansanopistossakin lukuvuoden oli. Näissä kaikissa hänen harrastuksensa kirjallisuuden viljelemiseen yhä kiihtyi. Ja kaiken hyvän kirjallisuuden hän itselleen hankkikin, mutta roskakirjallisuudesta muitakin varoitti. Mutta vaikka niin innokas lukumies oli, ei hän kuitenkaan työntekovelvollisuuttaan unohtanut. Aina hän oli työaikana työssä, eikä katsonut, oliko työ raskasta vai huokeaa. Etenkin sen jälkeen, kuin kotitalossa ero tehtiin ja Eljas sai oman pikku tilan, huomattiin, että hän on työmies kiireestä kantapäähän asti. Hänen valiolauseensa oli: "Taloa ei ole arvosteltava suuruuden, vaan sen mukaan, minkälaisessa kunnossa se on." Ja kuntoon hän talonsa laittoikin. Siksipä yksin kielikellotkin silloin, kuin Eljas varhaista nuoruudesta asti sydämessään vallinneen taipumuksen johdosta solmitsi avioliiton siteet Elli Mannerheimon kanssa, yhtyivät muiden kanssa sanomaan: "Kelpaa siihen taloon emännäksi tulla." Eikä juuri kukaan ajatellut, että Eljas oli rahanaimisen tehnyt, sitä vähemmän vielä, kun huomattiin, että hän koetti omilla neuvoillaan pyrkiä eteen päin, ja jos milloin vaimonsa perintörahoja käytti, tapahtui se aina tämän suostumuksella. Sanomattakin arvataan, että Eljas tuli vuosi vuodelta yhä enemmän arvossa pidetyksi kunnassaan.
Kun Eljas äsken kerrotun keskustelun loputtua oli huoneesta poistunut, jäi Elli yksinään akkunasta katselemaan.
Hän näytti tällä kertaa hermostuneelta, mikä kuitenkaan ei estänyt hänessä olevaa hyvänsävyisyyttä näkymästä. Pohjaltaan Elli olikin helläsydäminen nainen, jos kohta nuorena orvoksi jäätyään oli vieraan kasvatuksen merkkejä hänen luonteeseensa pinnalle tarttunut. Ensi kerran taisi tapahtua, että Eljaksen ja hänen välillään oli edes sen verran kiivauteen vivahtavaa sananvaihtoa ollut. Siksi Elli niin kovin miettiväiseksi muuttui, että kun piiat häneltä töitä kyselivät, olivat hänen vastauksensa epäselviä, jopa vääriäkin. Se herätti kummastusta ja palvelijat alkoivat keskenään kuiskutella yhtä ja toista. He olivat kyllä havainneet, että emäntä ja isäntä vaihtoivat keskenään muutamia vakavia sanoja … oikeata riitaa se ei ollut … mutta jotakin oli tapahtunut, se oli aivan varmaa…
Elli mietti ja mietti, että melkein alkoi päätä pakottaa. Hän ei ymmärtänyt mitään pahaa sanoneensa, oli vaan hieman viitannut … niin, — mutta eiköhän kuitenkin ollut väärin puhua isänsä perinnöstä? Kuinka hän tulikaan tuommoista maininneeksi, kun kuitenkin hyvin tiesi, ett'eivät rahat, vaan molemminpuolinen rakkaus oli Eljaksen ja hänet yhdistänyt? "Ei, kyllä oli rumasti tehty ruveta puhumaan isän-perinnöstä… Mutta enhän käsitä henkivakuutusta, enkä sen hyödyttäväisyyttä. Ovathan rahat pankissa varmassa tallessa. Miksikähän on Eljas ruvennut puuhaamaan henkivakuutuksen ottamista, vieläpä tahtoisi sen kerrassaan maksettavaksi? Eihän siihen ole pakkoa. Mutta kun en kuitenkaan ymmärrä tuota ja kun tiedän, että Eljaksella on tosi-sivistystä ja kuntoa ja että hän on niin henkivakuutukseen kuin kaikkeen muuhunkin täydellisesti perehtynyt, niin miksikäs en voi huoletta jättää sitä hänen päätettäväksensä? No, niinhän minä teinkin. Mutta lisäsin niin ilkeitä sanoja — hyi, kuinka olin itsekin ilkeä!"
Tähän loppui Ellin mietiskely, sillä palvelijoita alkoi saapua suuruksen valmistelupuuhiin. Pian pöytä oli katettu. Vastoin tavallisuutta ei isäntää näkynyt.
"Syökää nyt tällä kertaa yksinänne", sanoi emäntä. "Isäntä meni ulkoniitylle, eikä ole varmaa tietoa, koska hän palajaa. Ja kiirettä tässä on kotiniitylläkin, niin ett'ei ole aikaa tuhlattavana. Minä syön sitten isännän kanssa."
Keskellä ateriaa saapui isäntä ja asettui pöydänpäähän tavalliselle paikalleen.
Kun palvelijat ja päiväläiset olivat poistuneet, sanoi Elli lempeästi miehelleen: "Olin äsken niin häijy sinua kohtaan. Ethän ole pahastunut siitä?"
"Eihän minun tapani ole semmoinen", vastasi Eljas tyynesti. "Olisi kuitenkin hauskaa, että vast'edes jätät moiset puheet sikseen. En tahdo uskoa, että sinä oikeastaan tarkoitit sitä, mitä sanoit. Ja mitä hyötyä on siitä sitten? Se päivä päättyy itkulla, joka riidalla alkaa. Ja jos eripuraisuus saa jalansijan, niin yhteiselämän onnellisuus häviää."
"Olen niin paljon miettinyt tuota henkivakuutusasiaa, mutta en sitä ymmärrä", sanoi Elli. "Jos nyt vielä kerran koettaisit selittää sitä minulle, olisi hauskaa, kun kuitenkin tahdot, että minun pitää se ensin ymmärtää ja vasta sitten antaa suostumukseni. Olisi parempi, että sinä yksin" — — —