Ja sitte se äit alako ruokoo puuhata ja ois lähtennä kylästä riisryynijä hakemaan puuroo niistä keitteekseen. Mut minä kielsin ja ilimotin, että parempata on piimävelli, minä kun oun riisryynkeittoo syönnä joka päivä.
— Ilimankos out pulskistunna, sano äit ja koitti liepsuva ruokoo laittaissaan. Ei äijjin jalaka ennee niin keäntynnä, kunj lähtiissän, ja hyvin ol issäi vanaheta rupsahtanna, niin että heitä seälillä kahtelin.
Olj sitte vastoomista äijjin, isän ja muihinnii kysymyksiin ens alussa. Paljon ihmeitä loahailin, mut tästä Kurjuksenkulukusta nyt vasta enskertoo kellenkään immeiselle hoastan. Kerta sano äit:
— Ei meijjän kuitenkaan ois pitännä sinuva turhalle matkalle peästee.
— Myöhä sitä nyt on katuva — tuummas isä sillon — ja onhan hyvä, että nuorii pässi soa voimijaan koittoo — syyttäköön sitte ihteesä, jos sarvesa poikki puskoo…
Vähitellen minä toas rupesin suutarjtöitäi tekemään ja kun pitkällä matkallan olin nähnä monenmoisja kengäntyylijä, tein yhen parin yhtä ja toisen toista lajija ja toin oikeen kengäntyylin kotseuvvulle. Isä viheltel ja sano:
— Katoppas, aina sitä moalimata kulukiissaan immeinen oppiikii, jos voan tahtoo… Eikä poijjan matka ou turha tainna ollakkaa, tuummas isä lisäks ja kahto äitiin.
— Hyvähän se on — sano äit — mut kyllä oun rukkoillunnai. — Sen jäläkeen äit rupes virrenvärssyvä hyrräilemmää.
Muutamain vuosiin peästä kuol äit ja isä. Minä läksin toas liikeliepeelle. Työ on henken elättännä, niin että nälän aikana oun aina soanna leipee suussan pittee. Mut moaliman reunoo en ou ennee halunna peästä näkemään…
Tähän Jaakko-suutarj lopetti, kopist piippusa penkin laitaan ja heittäys heinille tehylle vuoteelle makkoomaan. Vaikk olj jo myöhänlainen, oltiin kuitennii siinä meärässä halukkaita kuuntelemmaa, että tahottiin vielä kertomaan, tapasko hän Mattilan Maijan. Mut ei hän mittään vastanna, sen kun voan näytti het nukkuneen. Kumminnii hän vielä toiselle kuppeelleen keäntyissään unisella eänellä sano: