Matkalla tahto kattein minut aina vieressään syömään ja pit minuva vertassaan. Toiset laivamiehet kunnijoitti minuva katteinin vierimäisenä herrana ja niin tek perämiessii, vieläpä mun komentotan olj toisten toteltavakii. En yhtään eppäillynnä, ett'ei minuva katteiniks vielä vihittäs, jos voan siihen arvoon tahon peästä. Mut ei tuntunna mielen katteiniks yhtään tekövän ja koko merjmiehen olloon olin niin kyllästynnä, että peätin siitä pois heretä ja het lähtee kotpuolelle — ja mitä lähemmä kotmoata peästiin, sitä suuremmaks voan halun kasvo… niin nous, kunj hyvä taikina…

Tultiin tok viimennii perille! Voi millä ilolla meijjät vastaanotettiin, kun olj pelätty hukkuneiks! Ois sitä toas soanna juhloo viettee, mut siit en välittännä. Kun monvuotiset palakkarahan sain, läksin puolväkiste, kunj en muuten peässynnä, rientämään kotija koht. Enkä minä nyt jalakapatikassa tietä tallanna, voan kyijjillä, iso kello aisassa, ajjoo kuorsin, ikkäänkunj suur herra.

Kummallisest mun syväntän vihlo kotpaikkoo lähestyissän… mittee se semmonen vaiva lie ollunnai ja kun kotjmökki alako näkyvä, niin ihan rupes nenä tohajammaa ja näytti siltä kunj kaikki ois kahtoo tollottanna minnuun… yksin aijjanseipäättii… Minä sanon itellen hiljakseen: Kahtokoot voan… ei mull ou syytä hävetä, rahhoo on taskussan ja puku peällä, kunj herrolla sekä vatsa täynnä niin hyvvee ruokoo että kelepois kahteen kertaan syötäväks…

Mut sitte ihme etteen tulj, kun äit ja isä ei tuntennakkaa ennee minuva — ne voan kivenkovvaan väittivät, että min en ou heijjän Joakkosa. Viimmen ne tuns kuitennii — eikä osattu muuta, kunj itkee myö kaikki kolome… ja se olj liikuttava hetk, kun vanahemmat ja laps yht'aikoo ilosta itkivät… Lopulta sain tok sanotuks:

— Outteko työ minulle vihasija?

Sen jäläkeen puhu isä näin:

— Kuinkas sinulle vihasija oltasiin — etkä sinäkään soa vihanen olla. Eihän myökään taijjettu ymmärtöö syvämmen pahkoja rakkauven palssamilla voijjella, voan kiivauven kurikkata käytettiin. Sinä toas et ymmärtännä sitä. Mut niinhän se onnii, että kaikkiin immeisten on huutjärvellä käytävä, ennenkunj silimät aukii. Mut unneutettaan nyt kaikki entiset!

Ja sitte äit kahto minnuun ja sano:

— Eihän sinuva jaksanna mikkää tuntee, kun out tuommosen partahurrikan kasvattanna ja niin kommeeks tullunna.

— Pois minä tään parran kerihtennii… eihän teällä siitä kuosista tykätä, minä hoastelin.