— Luoja meijjän pelastaja on ja äitin rukkoukset — sanon minä — ja meijjän velevollisuus on pelastoo toisijai viskoomalla touvvija muillennii laivolle mänemään.
Mielellään kaikki tähän suostuvattii. Lautapalanen pistetiin touvvinpeähän ja monta tuhatta syltä työnnettiin touvvija merreen. Kattein kirjutti siihen lautapalaseen ja käsk siihen tarttumaan kiin toisten laivain.
Ens alussa pelättiin, kun se valaskala tuontuostai pist peäiään veistä ja töllistel, että jos se paiskateksen syvvään sukeltammaa, niin se vie meijjät männessään tahi voishan se keäntyvä Kurjuksenkulukkuunnii päin…
Mut ei se kuitenkaan sukeltanna, eikä Kurjuksenkulukkuunkaan päin männä — se tais tieteekkii, että siinä hukka peris, — voan etteenpäin se toas läks junnoomaan. Arvoohan sen, ett'ei se kyit kovvoo ollunna, voan hyvvee hoijjakkata kuitennii kulettiin. Ja sehän se ollii peäasija, että peästiin Kurjuksenkulukusta poispäin. Kun se valaskala millon nous vein peälle, niin se tuskissaan puistel ihteesä — varmaannii se ois tahtonna peästä irt — ja lävväyttel purstoosa niin kauheest vetteen, että pelottavan suuret laineet rupes käymään. Lopulta myö keksittiin se keino, että miesvoimalla nyvittiin touvvista. Se tek valaskalan ikenille kippeetä: se jutkautti niskoosa ja läks äksyilemätä uimaan. Välliin myö sen annettiin kuitennii levätäkkii…
Muutaman päivän peästä oltiin huohmoovinamme, että kuluku käv hittaammast, vaikk ei pyörrekkää ennee vetännä niin kovast kunj alussa. Siitä myö arvattiin, että ne toisettii laivat olj jo yhtynnä meijjän köyteen — ja ilohuutoo ja ampumista alakokii kuuluva jäleltäpäin…
Muutaman viikon kuluttuva rupes jo selevään näkemään, että myö olj peästy Kurjuksenkulukun pyörteestä pois. Ves ei ennee virran tappaan liikkunna, laineet läikky, niinkunj ainai, eikä valaskalastakkaa näyttännä kuormanveto niin vaikeeta olovan, vaikka se kuitennii aina vähän peästä asettu vein peälle köllöttämmää. Näinä sen lepoaikona ne toiset laivat tapas meijjät, kun touvvista ihteesä vetivät. Niitä laivoja olj kaks. Sen arvoo, että niissä laivossa olj nauru peässynnä ja ilo tullunna itkun sijjaan, kun lautapalanen niihin luo eht männä — ja kun sen yks laiva ensin sai, niin se het laitto toiselle. Joitakin viikkoja ois vielä kulunna, ennenkunj se kaikkiin eillimmäisin laiva ois Kurjuksenkulukkuun sutkahtanna… sitten vähitellen toiset ois perästä sinne joutunna…
Kaikki kolome laivoo asetettiin rinnattain kiin toisiisa. Valaskala läks toasiisa uimaan. Kyllä täytyy sillä pahhuuksella olla voimoo ja lujat niskat, kun jakso kolome rinnattain olevata laivoo vettee ja vielä peällepeätteeks olj niin paha pala kulukussa, kunj terotettu ankkur… ei siinä sijanlihakaan mahtane kovin hyvälle maistoo…
Kun sitte huohmattiin, ett'ei meillä ennee ou pelekoo siitä Kurjuksenkulukusta, ruvettiin tuummoomaan, mittee sille valaskalalle ois tehtävä. Tappoo sitä ei mitenkään soveltunna, kun se olj meijjät pelastanna, voan peätettiin se peästee vappauteesa. Joka laivan miehistö kututtiin lähelle, kun touvvit katkastiin poikki — ja valaskala peäs irt. Voi moalima ja moaliman mannut, millee kyijjillä se läks uimaan! Ihan suur kosk synty sen jäläkeen ja ves hirveest pärsky ja kohis… Tuhansija peninkuormija se olj sitte yhtä männöösä männynnä Ameriikinmoan rantaan, jonnekka se olj tullunna semmosella vauhilla, että olj törmännä kymmeniin sylliin peähän kuivalle moalle ja kuollunna siihen. Se kuulu olleen kaikista suurin valaskala, mitä millonkaan on moalimassa nähtynä. Ameriikimmoan keisar olj ottanna sen luurangon ja tiettännä siitä suuren, kommeen kirkon…
Vaikka semmosesta voarasta olj peästy, ei ennee ollenkaan muistettu sitä, voan ruvettiin pitämään ilosija harjakaisija — tanssittiin ja ryypättiin niin tanakast, että toisin aijjon ei moalima laivamiesten silimissä ollunna, kunj lammasnahkan kokonen. Minuva lakkoomata nostettiin, että ruumis siinä myssyytöksessä kippeeks tahto tulla, ja sanottiin, että het kotmoahan tultuva peäsen katteiniks… Monta monituista päivee kest se semmonen juhlan vietto.
Niistä laivosta, jotka myö pelastettiin, olj toinen sieltä Murjoaniin moasta. Se olj laitettu meitä ehtimään, kunj meit ei ruvenna perille kuulumaankaan. Mut tapahtukkii semmonen kumma, että myö pelastettiin ehtijämme. Kun siinä Murjoaniin moan laivassa ei ollunna lastija, muutettiin meijjän last siihen. Sitte vielä kaikemmoista ystävyyttä toisillemme osotettuva, lähettiin kulukemaan kukkiin suunnallemme — myö suoroo peätä kotmoata koht. Niiltä toisilta myö soatiin uus merjkartta ja kumpassi.