Kun on hiili viimeinenkin Tuhkahansa painunut, Nousi hän ja peltisenki Kun on kiinni laittanut, Lähti ulos peltomaita Alkamiaan katsomaan, Sekä onko vankka aita Kylvetyssä palossaan.
Kului kesä. Laululauma Pohjolast' on paennut, Pelloill' on jo pieles, auma, Syksyn sade alkanut — Uudispaikalla nyt häitä Viettämähän aljetaan, Koko vuorokausi näitä Karkeloiden jatketaan.
Vuodet vieri. Pelto-sarja Laajentuupi leveten, Lisääntyvi riista, karja Kasvaa yhä eneten — Mies ja vaimo, Luojahansa Luottaen, töiss' onnistuu, Lapset heidän toivonansa Vahvistuen vaurastuu.
Vieri vuodet, vaihtuessa Surun, ilon. Mutta nyt Voimiensa haihtuessa Vanhuspar' ei kyennyt Mihinkähän, sillä heille Elon ilta purppuroi, Vaivoistansa uupuneille Haudan rauha levon soi.
Oi sen elämätä! kellä Usko onpi Herrahan Horjumaton, sekä hellä Avoin syli armahan Oman lieden lämpimässä — Ja kun kuolo kohtoaa, Sijan suopi pehmeässä Povessansa isänmaa.
Eljaksen erehdys.
Mahdollista että näin — Taikka jotain sinnepäin — Kuvia noit' ostaissaan Kljaksell' ol' aatteinaan:
Kuvia kun huoneessain Mull' on "suurten miesten" vain Voidaan luulla kukaties: Itse myös oon suuri mies.
Rahoilla nyt omikseen Kuvat Platon, Sokrateen Vei hän sekä Lutherin, Snellman'in ja Lönnrotin.
Kuvain ostoon moinen syy Jos vaan oli, erehtyy Eljas siinä luulossaan Suureks' hänt' ett' arvellaan.