Hänen huoneessaan kun on, Kuvat saavat huomion — Mut hän pieneks' itse jää, Ett'ei kukaan häntä nää!
Iltalaulelma.
Yöhyt hentohunnullansa Seudun verhoaa. Tähti korkeudestansa Maahan katsahtaa. Lintu nukkuu. Rauhan saapi Raivoava luontokin. Nuku, immyt, sinäkin!
Laululla sun vienoisella Uneen uuvutan, Sävelellä hienoisella Yötä toivotan Hyvää: uinu autuaasti, Kuva viattomuuden, Unettaren polvellen!
Unelmissas' ihaninta Haaveksios vaan, Rakkautta puhtahinta — Nyt et ole maan: Lemmen-enkel' siivillänsä Taivahasen viepi sun — Viethän muassasi mun!
Yöhyt hentohunnullansa Seudun verhoaa. Tähti korkeudestansa Maahan katsahtaa. Lintu nukkuu. Rauhan saapi Raivoava luontokin. Nuku, immyt, sinäkin!
Kun luulin näkeväni tiedemiehen.
Eihän muut, kuin tiedemiehet, istu tuolla lailla, Kun he ovat mietteissänsä aattehien mailla. Tuoltakin, mä luulen, tuossa yksin istuvalta Voisi huomaamatta viedä, vaikka penkin alta.
Aivan on, kuin katseleisi vanhaa pyhimystä Taikka kuvaa, joss' ei ole elon-värähdystä. Harmaa parta hajallansa leikkii tuulen kanssa, Mutta itse mies on kuni patsas paikallansa.
Mahtaa jokin suuri aate olla päättymässä, Muuten ei hän asennossa noin ois miettivässä. Taivas tiesi, minkälaisen ihmeen saanee kuulla Kohta taasen kerrottavan tuhannella suulla.