Kun tuli näytös viimeinen, Niin katsojainsa puolehen Hän kääntyvi nyt pyörähtäin Ja heille sitten virkkoi näin:
"En ole etsimälläkään Täält' onnistunut löytämään Mä pulloa, mi kookas ois, Sen sisään että mennä vois."
"Ja siks' en tällä kertaa saa Teit' ihmehellä naurattaa, Sit' anteheksi pyytäen Mä sanon nöyrän kiitoksen."
Tuo muutamia hauskuuttaa, Mut toiset vihaan tupsahtaa, Kun "konstiniekka" rahat vei — Vaan putelihin mennyt ei!
SUORASANAISIA KOKEITA
Kuinka tulin kansallismieliseksi.
En enää ollut — niin kertoi tuo hyvä kappalaisemme, joka toissa talvena pitäjästämme muutti — mikään "keltanokka", sillä olin jo loistavalla tavalla suorittanut pari ainetta kandidati-tutkintoa varten ja ryhdyin innolla tutkimaan kolmatta. Minä olin aivan kuin tieteisin sulanut ja tieteet olivat sulaneet minuun. Henkisten silmieni edessä heijasti laakeriseppele, jonka minä tahdoin itselleni saavuttaa ensiksi ja sitten kiivetä tieteitten korkeimmalle kukkulalle, sukeltautua sieltä niiden salaisimpaan syvyyteen uusia ihmeitä kätköksistään ilmituomaan ja taasen kohota korkeimmalle kukkulalle saaliitteni kanssa takaisin. Semmoista minun sisällinen ihmiseni uneksui ja semmoista tahdoin minä todellakin aikaan-saada.
Näissä itselleni niin suloisissa tulevaisuuden unelmissa ollessani sain parhaalta ystävältäni koko yliopistossa, provasti ———n'in pojalta, kandidati Yrjöltä kirjeen, jossa hän mitä veljellisimmästi pyysi minua tulemaan kesäksi kotiinsa, rauhallisessa pappilassa hiljaista maaelämää viettämään, lisäten vielä, että minulle siellä tulisi avaantumaan aivan uusi maailma. Minua ei oikeastaan haluttanut maalle, sillä erään jouluajan olin muutamia vuosia sitten ollut vanhan tätini luona maalla ja oli minulla silloin siellä, pääkaupungissa syntyneellä ja kasvaneella, oikein katkeran ikävä, kun tätini oli jo vanha ja paikkakunta sivistyneistä säätyluokista köyhä, joten mitään seuraelämää ei ollut tarjolla. Tämä oli minulla tuoreessa muistossa ja minä löin ajatuksissani arpaa, lähtisinkö maalle vai en. Mutta tuo ystäväni veljellinen kirje, hänen puheensa uudesta maailmasta ja tieto siitä, että hänen isänsä oli syvästi oppinut mies, jonka kanssa voisi oppineita keskusteluja pitää, pääsivät vihdoin voitolle, niin että minä kiitin kutsumisesta, lupasin käyttää sitä hyväkseni ja lähteä matkalle mitä pikaisimmassa tulevaisuudessa.
Eräänä aamuna minä istahdin höyryhevon rattaille, lähtien läheisimpieni onnentoivotusten seuraamana mennä kiitämään ystäväni kotiin. Niin kauan kuin rautatietä kesti, oli matka minusta hauskaa, mutta se loppui pian ja nyt minun täytyi istua kyytirattaille, sillä olin päättänyt matkustaa maitse, vaikka yhden osan olisin voinut laivatietäkin kulkea. Mistä ihmeestä lienenkään tämän päätöksen päähäni saanut, sitä en ollenkaan osaa sanoa. Mutta että minä matkustaessani kaduin tätä päätöstäni, sitä eivät ainoastaan ajatukseni sanoneet, vaan myöskin yhä kipeämmäksi käyvä ruumiini antoi siitä tuntuvia todistuksia. Ilmakin oli vaivaavan kuuma, päivä paahtoi polttavasti. Pitkään aikaan ei ollut satanut, joten tuo kuivettunut hieno maantien hiekka pyörien liikkeestä irtaantui, tunkeutui silmiin, suuhun ja sieramiin, niin että siihen tahtoi tukehtua. Olin ikäni kuullut kehuttavan ilman raittiutta ja elämän vapautta ja mukavuutta maalla, mutta pölyn ja tuhkan nieleminen sekä kyytirattaiden epähauskat tärähdykset antoivat minulle asiasta aivan päinvastaisen käsityksen, ja nuo ihmiset sitten! Ne näyttivät minusta niin raa'oilta, niin likaisilta, niin tuhmilta, että minua oikein iljetti. Kun minä joskus kyyditsijöille, jotka sattuivat kysymään jotakin tähdistä y.m., aloin näitä seikkoja perinpohjaisesti uusimpain tutkimusten ja tieteellisten päätelmäin mukaan selittää, sain vaan kuulla jonkun "yhyh"-sanan ja kiukukseni nähdä, miten kuulijani rupesi haukoittelemaan sekä rauhallisesti — nukkui, jolloin aina täytyi niitä hevosta ajamaan herättää. Sen jälkeen ne tavallisesti sitten pahalta kuuluvalla sävelmällä alkoivat laulaa höristä. Minun ennestäänkin kylliksi suuri vihani kansallismielisiä kohtaan kasvoi kaikista tämmöisistä yhä suuremmaksi ja minä ihmettelin heidän mielettömyyttään, kun ovat ruvenneet noille mokomille tuhmille olennoille vaatimaan kouluja sekä oikeuksia sivistymättömälle raa'an kansan kielelle, jota minä tosin osasin — äitini oli sitä minulle lapsesta pitäen opettanut — mutta jota minä en voinut rakastaa.
Näin ikävissä suhteissa pari päivää ajaa kariteltuani — sillä ajalla monen monta kertaa manattuani koko lähtöäni — pääsin viimeinkin toisen päivän myöhäisellä illalla matkani päähän. Täällä kohtasi minua Yrjö-ystäväni puolelta mitä lämpimin vastaan-otto ja vieraan-varaisuus, joilla hän koetti matkan vaivojani poistaa. Mutta minussa ei ollut minkään nauttijaa, eikä vastaajaa Yrjön monellaisiin kysymyksiin pääkaupungin elämästä, josta hän aikaisin keväällä, kandidati-tutkinnon suoritettuaan, läksi pois, sillä niin olin sekä ruumiillisesti että henkisesti uupunut. Erittäin kiitollinen olin, kun Yrjö johdatti minut makuuhuoneesen, jossa kiireen kautta heittäysin vuoteelle. Mutta mitäpä minun makaamisestani tuli! Unissanikin olin, näet, olevinani kyytirattailla, joiden tärähdyksiä olin tuntevinani. Tuon tuostakin minä heräsin. Lopulta kumminkin vaivuin makeaan uneen ja rupesin nyt, tapani mukaan, näkemään unta laakeri-seppeleestä. Minä olin jo pääsevinäni tieteitten korkeimmalle kukkulalle, kaikki oli niin valoisaa, mutta silloin lähestyi minua rusoposkinen, hymyilevä nainen, joka ojensi minulle kättänsä. En voinut olla kättäni pistämättä hänen käteensä ja nyt hän lähti minua kuljettamaan outoja, kummallisia matkustuksia, joilla käsittämättömiä vaiheita kohtasin, sitten hän yht'äkkiä irroitti kätensä, minä tunsin putoavani — ja säikähtyneenä heräsin, jolloin tapasin itseni epämukavassa asemassa nukkumassa, pää sängyn laidalta alaspäin riippumassa.