Toden todellakin on tuo Metsälammin lukkari oikean vanhanaikaisen maaseutu-lukkarin esikuva, kerrassaan semmoinen, ett'ei vertaa missään… ei edes museoissakaan. Sukuperältään jollakin tavoin herrasvereen kuuluva, jopa, kuten pitäjäläisille itse kertoi, korkeita koulujakin käynyt, tiesi mistä syystä hän lieneekään lukkariksi ruvennut niin syrjäiseen paikkaan kuin Metsälampi — tiedättehän sen — on. Mahtaa kuulua hassultakin, kun sanotaan "ruvennut lukkariksi", mutta asia on sillä tavalla, että siihen aikaan ei ollut lukkarikouluja y.m.s. laitoksia, joten kilpailijoista ei ollut pelkoa, eivätkä ajan vaatimuksetkaan olleet niin suuret kuin nykyään. Kun Metsälampikin osui lukkarin puutteesen joutumaan, niin aivan avosylin otettiin vastaan se, joka vaan tahtoi lukkariksi tulla, — ja niin oli lukkari saatu. Kuinka lieneekään, en tiedä, vaan ei hänen kumminkaan, tämän puheena-olevan Metsälammin lukkarin, olisi pitänyt lukkariksi ruveta, jos nimittäin on kohtuullista lukkarilta ääntä ja laululahjaa vaatia, sillä näitä antimia lahjoittaessaan oli luonto ollut liian säästävä, jopa itarakin. Mistään n.s. musikikorvasta ei ole puhettakaan ja ääni taasen ei sanan varsinaisessa merkityksessä sitä nimeä ansaitse. Sen lisäksi on äänessä vielä semmoinen paha ominaisuus, ett'ei se suoraan suusta tule ulos, vaan se kiertelee ensin kulkkulaen joka lokeron, sutkahtaa sitten pääkallon ympäri koluamaan ja vihdoin viimeinkin nenän kautta etsii itselleen tien. Tuommoista kiertokulkua tehdessä on ääneen yhdistynyt kaikenmoisia lisiä, vapisevaa värähtelemistä ja kummallista honinaa, niin että hänen laulaessaan ei eroita sanoja laisinkaan. Saa sitä kuunnella, kuinka tarkkaan tahansa, muuta ei kumminkaan kuulo-aisti tajua, kuin tuon yhtämittaisen "huu-aahuu-aahuu-aan", joka virren alusta sen loppuun asti vuoroin nousevissa, vuoroin laskevissa äänen-vaihdoksissa honisten kaikuu. Selvää on sanomattakin, että tämä oli omansa huomiota herättämään. Ihmisillä onkin tapana hyvin pian teroittaa silmänsä toisten ominaisuuksiin ja virheisin. Niinpä Metsälammin lukkarin lauluakin pahankuriset pitivät ivansa esineenä, apinoiden sitä ja nauraen sillä. Tämä kaikki tapahtui yksityisissä piireissä takanapäin. Mutta rupesipa kerran eräs huimapää jossain julkisessa seurassakin matkimaan lukkarin laulua. Sekös riemua nosti ja sen nousemista lisäsi vielä se seikka, että matkija osoitti olevansa täydellinen mestari taiteessaan. Vaan tulipa tapaus sitten lukkarin omille korville. Loukatuksi, oikein syvästi loukatuksi tunsi hän itsensä silloin ja suuttumus täytti hänen jokaisen jäsenensä aivan luita myöten. "Kaikenlaisia konnantöitä niitä pitää kuullakin", kiukuitteli hän yksinään. "Mutta minä tahdon näyttää, ketä he ovat pistäneet, kun ovat minut kunniallisen, hengelliseen säätyyn kuuluvan virkamiehen häväisseet… Ei, rankaisen minä heidät, käsken käräjiin ja sakoitan että napsahtaa… niin minä teen, niin teen…" Ja lukkari ei puhunut leikkiä, sillä niin pian kuin laillinen manausaika tuli, sai tuo huimapää, joka matkimisrikoksen oli tehnyt, käskyn kunnianloukkauksesta käräjiin, ja ne, jotka matkimisesta olivat riemuinneet, pyydettiin todistajiksi. Vielä oli lukkari käskenyt ilmoittamaan senkin, ett'ei hän sovintopuuhille edes "korvaansa lotkauta".
Erilaisilla tunteilla niitä sitten käräjiä varrottiin. Toiset nauroivat koko jutulle, mutta toiset pelkäsivät, että siitä saattaa ihmeitäkin syntyä… kukatiesi tuomitaan raippavitsojakin… Vihdoin viimeinkin käräjät lähestyivät, tulipa sekin päivä, jona lukkarin kunnianloukkausjuttu oli käsiteltävä. Niinkuin loukattu konsanaankin, käveli lukkari eripäällään käräjäkartanon pihamaalla, heittäen nuhtelevia silmäyksiä niiden puoleen, jotka tähän juttuun olivat osallisiksi joutuneet. Moneen nämät silmäykset näkyivät vaikuttavankin, niin että he tahtoivat itseänsä kanttorin nähtävistä eroittaa. Mutta tämän asian alkuunpanija, se huimapää matkija itse, hän oli iloinen ja rallatteli ja kertoi kaikelle käräjäjoukolle, että hänellä tänään laulatetaan lukkarinvaalia. Arvaahan sen, ett'ei tämä tämmöinen lukkarin sappea laisinkaan sulattanut… Kajahtipa tuossa nyt huutomiehen ääni ja riitapuolet astuivat oikeussaliin. Lukkari asettui seisomaan lähelle seinää tuomarin sivulle, siveli päätään ja asetti kätensä ristiin vatsalleen sekä alkoi pyöritellä peukaloita toistensa ympäri. Vastaaja jäi ovensuuhun ja nojasi hartioillaan pihtipieleen. Oikeuden puheenjohtaja loi ensin tutkivan katseen vastaajaan, sitten lukkariin ja lopuksi tiedusti, mitä varten riitapuolet ovat oikeuteen tulleet.
"Minä" — alkoi lukkari — "minä vaadin vastaajaa ankaraan edesvastaukseen siitä, että hän on minua vanhaa, hengelliseen säätyyn kuuluvaa virkamiestä häväissyt, minun kunniaani loukannut".
Tuomari kääntyi vastaajaan.
"En minä, korkea oikeus, ole tahtonut" — puhui vastaaja — "kenenkään kunniaa loukata, minähän olen tehnyt ainoastaan sitä, mitä lukkari tekee joka pyhä ja välistä viikollakin".
"Mutta sillä, juuri sillä hän onkin minun kunniaani loukannut" — selitti lukkari — "hän on matkinut minun lauluani ja tehnyt minun virkatoimestani pilkkaa… kaksinkertaiseen rikokseen on hän syypää… on loukannut kunniaani ja virkaani".
"Ei, korkea oikeus, en minä ole matkinut, enkä kunniaa ja virkaa loukannut… minä vaan lauloin samalla tavalla kuin lukkari itsekin laulaa", sanoi vastaaja, lisäten olevansa heti valmis osoittamaan, kuinka hän on laulanut, jos korkea oikeus tahtoisi sitä kuulla. Oikeuden puheenjohtajan pää vaipui alas ja miettiväisenä katsoa tuijotti hän pöytään ison aikaa. "Oikeuskin katsoo" — lausui hän viimein — "asian selville saamista varten tarpeelliseksi, että niin kantaja kuin vastaajakin laulavat jostakin virrestä säkeen kumpikin, niin saadaan kuulla, onko vastaaja todellakin tehnyt kantajan laulusta pilkkaa vai onko hän, kuten itse väittää, ainoastaan laulanut, pilkkaa tarkoittamatta, samalla tavalla kuin kantaja laulaa. Kantaja laulakoon ensiksi".
"Mutta minulla on todistajoita", huomautti lukkari.
"Ei niitä" — muistutti oikeuden puheenjohtaja — "tässä tarvita, sillä oikeuden jäsenissä on todistajoita kylliksi".
Kun lukkari näki, että lauluksi nyt on pantava, rypistyi hänen tavallisesti lauhkea muotonsa yrmyiseksi. Vastaajan naama sitä vastoin välähti iloisenkirjavalta, ikäänkuin hän olisi tämmöistä odottanutkin.