Lukkari pyyhkäsi päätään, siveli naamaansa, asetti kädet ristiin vatsalleen, pyöritteli peukaloita toistensa ympäri, sylkäsi toisesta suupielestään ja alkoi täydellisellä kirkkohartaudella laulaa virttä: "Voi Herra! kuinka useat Tääll' karkaa minua vastaan". Nuo kaksi säettä hän ainoastaan lauloi, mutta aivan entisellä tavallaan, niin että sanoista sai tuskin ollenkaan selvää. "Huu-aa huu-aa", sitä tuli niin paljon kuin suusta ja sieramista suinkin mahtui.

Nyt tuli vastaajan vuoro laulaa. Hänkin pyyhkäsi päätään, siveli naamaansa, asetti kädet ristiin vatsalleen, pyöritteli peukaloita toistensa ympäri, sylkäsi toisesta suupielestään ja alkoi vetää "huu-aa, huu-aa", mutta niin pettävän yhtäläisesti, ett'ei kukaan olisi voinut sitä lukkarin laulusta eroittaa. Kun hän oli lopettanut, kuului oikeuden puheenjohtajan käsky: "astukaa ulos."

Oikein kauheasta piinasta luulivat oikeuden jäsenet päässeensä, kun, riitapuolien ulos astuttua, saivat suurella vaivalla pidätetyn naurunsa laskea vapauteensa… hyvä vaan, ett'eivät sitä estäessään olleet purreet leukojansa rikki. Hetkisen kuluttua kutsuttiin asianomaiset sisään ja oikeuden puheenjohtaja julisti seuraavan päätöksen: Koska oikeus on huomannut, että vastaaja on ainoastaan eroittamattoman yhdellä tavalla laulanut kuin kantaja, jonka tehty koetus selvästi osoitti, joten mitään kunnian- tai viran-loukkausta ei ole voinut olla tarkoituksena, katsotaan kohtuulliseksi kumota kanne perusteettomana ja kulungit kuitataan asianomaisten kesken vastakkain. Siihen se meni riitajuttu. Mutta ett'ei vastaaja pääsisi käräjäjoukon keskeen ilkkumaan, pyysi lukkari hänet kotiinsa. Siellä he sitten tekivät semmoisen sovinnon, että vastaaja lupasi aina olla lukkarin tavalla laulamatta sekä oikeusjutusta kertomatta. Vaan mikäpä apu siitä oli, vaikka vastaaja suunsa sulkikin, sillä lautamiesten kautta pääsi asia jokaisen suuhun ja vuosikymmenien vieriessä on siitä saatu aihetta makeaan nauruun sekä Metsälammilla että muillakin seuduilla.

Mitä lukkariin yleensä tulee, niin on hän mies mitä parhain ja luultavaa on, että tuo edellä kerrottu riitajuttu oli hänen ensimäisensä ja viimeisensä. Jo ulkonäkönsäkin puolesta on hän kuin hyväntahtoisuus itse ja kaikinpuolin semmoinen kuin vanhanaikaisen lukkarin tuleekin olla. Kookas vartalo, ulospäin pullistunut vatsa, vaikk'ei kumminkaan mikään möhömaha, leveä naama, jota hän tuontuostakin silittelee, aina parrasta puhtaaksi ajeltu leuka, suurenläntä pää, otsapuoleltaan kalju, johon hän erinomaisen taidokkaasti osaa takaraivalta hiuksia kerätä, — siinä hänen kuvansa pääpiirteissään. "Kansanmies" vakuuttaa hän olevansa, mutta ei hän kumminkaan lukkari-arvoaan unohda ja esim. kellonsoittaja on hänestä aivan vastenmielinen, kun sekin sanoo kuuluvansa hengelliseen säätyyn.

Mutta kuten jo sanottiin, mies mitä parhain se tuo lukkari on ja paljon pitäjäläiset hänestä pitävätkin. "Eipähän hän ylpeä liene, saa siltä puheen jalkamieskin", on tavallinen selitys, jos lukkarista tiedustelee. Ja totta onkin, ett'ei hän ylpeä ole, sillä jokaista hän taputtelee ja jokaista hän puhuttelee. Eikä niitä pitoja, hautajaisia, tai ristiäisiä pidetä, joihin ei kanttoria kutsuttaisi. Hän taasen ei millään tavalla tahdo poisjäämällä kutsujain mieltä pahoittaa. Hauska häntä onkin pitopaikassa nähdä, kun hän pöydän päässä istuu ja, sikaria poltellen ja kahvia juoden, loppumattomia kaskujaan laskettelee — saa sitä ympärillä olevat silloin kyllikseen nauraa ja sanoa: "no on se tuo lukkari, on se." Ristiäisissä häntä melkein aina pyydetään kummiksi, josta on ollut semmoinen seuraus, että melkein kaikki nuorempi polvi on hänen ristilapsiaan. Siitä syystä häntä muutamat sanovatkin "pitäjän kummiksi."

Kun Metsälampi, niinkuin tiedätte, on pienenläntä pitäjä, on luonnollista, ett'ei siinä lukkarilla voi suuret tulot olla. Tämä kohta korjataan n.s. aprakanajolla. Niillä matkoillaan se lukkari onkin elementissään: hän puhelee, hän haastelee ja hän jos jotakin kertoilee, sukostelee ja mielittelee, niin että tunnoton se emäntä tai isäntä on, jolta ei jotakin heltiä — olkoon se sitten liina- tai pellavasormaus, jyväkappa, voinaula, lampaan käpälä t.m.s. Yöksi häntä jokapaikassa pidätetään — jos vaan iltapäivällä sattuu tulemaan — ja illaksi hän tulonsa varakkaisiin taloihin asettaakin. Tervehtiessään hän oikein syleilee emäntää, kyselee kymmeniä kertoja, mitenkä he voivat ja kertoo, että hänen mammansa — sillä hyväilynimellä hän vaimoansa kutsuu — oli hyvin pahoillaan, kun ei voinut matkaan tulla. "Sepä ikävää, sepä ikävää", sanotaan tavallisesti, mutta todellisuudessa on asia niin, ett'ei lukkarin mammaa — tahdomme hänestä puhuessamme käyttää miehensä hänelle antamaa hyväilynimeä — paljon kaivatakaan, sillä hän on ylpeänläntä eukko. Kyllähän se on tosin totta, että hän lauvantaipäivinä istuu kotinsa rappusilla ja kutsuu ohikulkevia emäntiä sisään, jopa toruukin, kun muka häntä ei tahdota käydä tervehtimässä, vaan tämän arvellaan tapahtuvan siitä syystä, että silloin aina jää jotakin emäntien eväsnyyttien sisällyksestä lukkarin mamman omaisuudeksi… ilmankos sitä usea emäntä tahtookin ikäänkuin puikahtamalla päästä lukkarin asunnon sivutse. Itse lukkari sitä vastoin on tervetullut kaikkialle, vaikkapa poikkeuksiakin on olemassa. Siksipä hänelle onkin mahdollista niin kodikkaasti useammassa paikassa olla, kuin hän aprakkamatkoillaan on. Muiden kanssa kylliksi rupatettuaan, kerää hän lapset, niinkuin kummi konsanaan, ympärilleen, luettaa heitä ja vakuuttaa, että "kukko munii" heille, jos vaan ovat ahkeroita. Talosta lähtiessään sitten valittaa tehdyn vääryyttä, kun on hänen kuormaansa lisätty tavaraa, vaikka hevonen tahtoo entisten tähden uupua. Niinkuin näkyy, annettiin hänelle kaikellaista kamsua ilman pyytämättä, koska se on kerran tavaksi tullut, mutta kyllä hän vielä lisäksi pyytääkin. Jos vaan mieluisensa kappaleen näkee, alkaa hän isännälle tai emännälle heti haastella: "tuon minä pyytäisin itselleni, jos vaan — ilkiäisin." Lapsille hän taas sanoo: "sallithan, että kummisi tämän saa?" Eikähän häneltä kovinkaan usein kielletä, niin että kuorma on vörskyä täynnä, kun lukkari aprakkamatkaltaan palajaa. Kotona sitä sitten parhaan mukaan nautitaan, "mit' tarjona on vaan", kunnes taas uudelleen tulee samanlaiselle retkelle lähtö. Voisi luulla, että lukkari on taipuisa juovutusjuomiin, kun hän niin paljon käy pidoissa. Tämä on erehdys. Ruokapöydässä hän kyllä puolensa pitää niinkuin joku toinenkin, mutta juomien suhteen on hän kerrassaan ehdottoman raittiuden mies. Tästä syystä hänellä on useinkin kinaa pitäjän papin kanssa, jolla on semmoinen mielipide, että juovutusjuomia tulee kohtuudella nauttia, koska Luoja kerran on luonut aineita, joista juomia valmistetaan. Eikä pappi anna perään, vaikka lukkari koettaa selittää, että onhan Luoja luonut hamppuakin, josta voidaan valmistaa hirttonuoraa, mutta ei suinkaan Luojan tarkoitus liene, että ihmisten pitäisi hirttäymistä varten nuoraa tehdä. Niin, ei se lukkari juovutusjuomia suosi, vaan kahvi, tuo armas kahvi on hänen lempijuomaansa. Oikein uusi elämä näyttää häneen virtaavan, kun hän höyryävän kahvikupin huulilleen nostaa ja jos hän vielä sen lisäksi saa sikarin hampaisiinsa, niin sittenkös kelpaa olla ja elää, ja on aivan yhdentekevää, onko sikari Havanna-sikari vaiko vaan Borgströmin "pruna prima", sillä hänen mielitekonsa niihin on niin suuri, että hän korjaa muiden viskaamat sikarin-pätkätkin tieltä ja polttaa ne, pannen paperia välistä päälle jos muistaa, mutta jos ei muista, niin siltään suuhunsa pistää ja alkaa vetää, niin että huulet maksahtelee ja että koko mies on niin onnellisen näköinen, että melkein kateeksi käy. Tästä sikarihimosta häntä mammansa usein toruu. "Että sinä" — sanoo mamma silloin — "että sinä et lakkaa tieltä löydettyjä sikarinpätkiä polttamasta, niin vielähän näet, mitä siitä seuraa… tartunnaisen sinä saat suuhusi kun saatkin, sillä eihän sitä tiedä, minkälainen rapasuu pätkän on viskannut." Joskus tuosta mamman paapatuksesta syntyy aviopuolisoiden välille todellinen sanakiistakin, joka kuitenkaan ei voi liian pitkälle mennä, kun lukkari on oppinut keinon sen lopettamiseen. "No, sama se" — lausuu hän päättävästi — "lakataan sitten kahviakin juomasta." Sen enempää ei ole tarvis sanoa. "Mitä sinä, hyvä ihminen" — alkaa mamma heti laverrella — "mitä sinä tähän kahvia sotket… sehän on aivan toista se kahvikulta… Ennenhän minä syömättä olen, kuin kahvitta." Ja niin on tuuli kääntynyt toiselle suunnalle, eikä sikarinpätkistä ole enää puhettakaan, vaan muista asioista ruvetaan juttelemaan. Kun sitten lukkari sanoo: "kaada kahvia kuppiin", niin hyvin nopeasti mamma leiskahtaa "teeren pesästään" s.o. kahvipannun liedestä ottamaan ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut istuu kumpikin aviopuoliso onnellisena ja tyytyväisenä höyryävään kuppiinsa puhallellen, ja lukkari päällepäätteeksi pussahuttelee sikarinpätkästään niin suuria haikuja kuin heinäleivisköitä. Voi sinua, sinä armas kahvi, mitä sinä saatkaan aikaan!

Ei se enää mikään nuorimies tuo lukkari ole. Vuosien taakka jo hartioita painaa ja ennestäänkin vähäiset äänivarat kutistumistaan kutistuvat — seikka, joka oli omansa antamaan aihetta huolehtimaan. Kumminkin lohduttaa hän itseään sillä, että jos vaan pitäjäläiset ovat edelleenkin hänen kanssansa yksimielisinä, niin toimeenhan sitä tullaan. Ja yksimielisiä ne pitäjäläiset ovatkin, sillä ukkann itsensä ei tarvitse muuta kuin asettaa numerot taululle ja jokaisen värsyn alussa hojauttaa "huu-aa, huu-aa", niin kyllä seurakunta sitten ottaa laulamisen hoteilleen. Ei voi kieltää, ett'ei virsiparka ole sillä tavoin rääkkiin joutunut… saa se senkin seitsemällä polvekkeella olla, jopa pistäytyä penkinkin alle, mutta kun siihen semmoiseen on sekä kirkko että kirkossa olijat vuosien kuluessa tottuneet, niin ei muuta osata kaivatakaan. On kumminkin joku, joka on toista mieltä, ja se on pappi. Tuon tuostakin hän puhelee lukkarille, että tämän tulisi ottaa apulainen ja etenkin silloin, kun pappi väitöksissä sattuu tuskastumaan, lausuu hän sen uhkauksen ja päättää, että sen pitää piankin tapahtua. Mutta sen mukaan kuin lukkarin äänivarat katosivat, sen mukaan hän myöskin lakkasi kiistelemästä ja koetti olla kaikinpuolin niin paljon papin mieliksi kuin mahdollista… ja se auttoi, sillä apulaisesta ei taasen puhuttu mitään. Kovasti sitä lukkaria peloittikin ottaa apulaista niin pienelle tulolle, kuin hänellä on. Sitä paitsi, kuka sen tietää, minkälaisen apulaisen sitä sitten onnistuisi saamaan. Noista lukkarikoulunkäyneistä ei hän pidä laisinkaan ja sanoo niillä olevan semmoista uudenaikaista viisautta, joka ei kelpaa mihinkään — niiden mielestä on muka epämusikillista tehdä laulaissaan kiekauksia, vanhat sävelmätkin ne hylkäävät… ei, niitä miehiä hän ei apulaisiksi tahdo. Ja jos — ajatteli hän yksinään — jos sitä nyt tuommoisen nuoren miehen apulaisekseen ottaisikin, niin sehän voisi iskeä silmänsä hänen Katri-tyttäreensä, joka vasta äskettäin on rippikoulunsa käynyt, ja ruveta hentomielisiä laulujaan laulaa lerkuttelemaan ja niillä vielä tyttären pään pyörälle panisi… Uh! oikein lukkaria värisytti tätä ajatellessaan ja apulaisen ottaminen pahana painajaisena hänen mielessään kummitteli.

Vaan jopa on aika kertoa siitäkin, kuinka Metsälammin lukkari torvea soitti. Tämmöinen se oli se tapaus.

Maassamme oli herännyt ihana ajatus viettää yleinen laulu- ja soittojuhla. Se ajatus on todellakin ihana, sillä jos missä, niin juuri Suomessa on laulujuhlain viettämispaikka, tässä totuuden ja runon maassa, jonne Väinö jätti kanteleen jälelle, soiton Suomelle sorean… Ja kun se ajatus kerran heräsi, päätettiin se panna käytännössäkin toimeen. Kansanvalistusseuran toimistosta lähetettiin kutsumuskirjeitä ympäri maata, muun muassa Metsälammillekin, jonne se lukkarille osoitettiin. Lukkari luki kutsumuskirjeen moneen kertaan läpi, istui ja mietti, mitä olisi tehtävä. Muuta lauluseuraa ei ollut kuin koko seurakunta, jota tietysti ei voi mitenkään laulujuhlaan viedä. Mutta, päätti hän viimein, minä itse päälaulaja menen seurakunnan puolesta sinne — ja hän menikin, kun aika tuli.

Kahteenkymmeneen vuoteen ei lukkari ollut kaupungissa käynyt. Paljon hänellä siis oli näkemistä ja paljon hän näkikin. Kaikista kumminta hänestä oli se, kun Jyväskylän kirkossa veisattiin torvien säestyksellä. No, on sitä jotakin! Tuommoinen ihmeellinen vaskikonkelo pistettiin suun eteen ja kun sitten poskiaan lupsutteli, niin anna vaan kuulua mitä suloisimpia säveleitä, jotta oikein sydäntä hiipasee ja helisee Herran huone. Ja entäs nuo juhlan komeudet, puheet, soitot ja laulut, ihmisten paljous y.m.s. — ne olivat seikkoja, joista lukkari luuli saaneensa kertomisen aihetta lopuksi ijäkseen.