Tuon isänmaallisesta innostuksesta hehkuvan juhlan loputtua matkusti lukkari niinkuin muutkin kotiinsa. Lieneekö hänen äänensä lamautunut matkustamisesta vai mikä sille liene tullut, mutta seuraavana sunnuntaina hän ei voinut sitäkään vähää laulaa, minkä ennen oli voinut, tuskinpa virttä edes alkuunkaan saattoi panna, vaikka oli koettanut keittämättömäin kananmunain juomisellakin ääntä irti liu'oittaa. Pappi sattui hyvin kärkkyiselle tuulelle ja jumalanpalveluksen loputtua lausui, että lukkarin pitää hankkia itselleen apulainen mitä pikemmin, sen parempi. Siinä sitä nyt oltiin. Lukkari tahtoi ihan pakahtua, kun tuo ajatuksissa liikkunut apulaiskummitus näytti vihdoin muuttuvan täydeksi todeksi. Mutta nytpä hän luuli keksineensä oivan keinon. Maltas — ajatteli hän — minä ostan itselleni torven ja kun sillä opettelen soittamaan, niin siinähän sitä apulaista onkin. Tästä keksinnöstänsä ei hän hiiskunut ainoallekaan ihmiselle, sillä hän päätti tehdä jotain hämmästyttävää. Kaikessa hiljaisuudessa lähti hän ajaa karittelemaan Jyväskylään. Siellä hän tapasi erään vapaaehtoisen palokunnan soittajan, joka oli halukas myömään vanhan bassotorvensa. Hän osasi soittokonettaan erinomaisen hyvästi kehua ja sai lukkariin istutetuksi niin suuren soittoinnon, että tämä osti torven. Sitten se palokuntalainen soittaja vielä opetti lukkaria hieman soittamaankin ja sanoi, ett'ei siinä tarvitse muuta kuin höröttelee ja henkeä laskee. "No, kyllä täällä henkeä riittää", puheli lukkari kookasta mahaansa taputellen. Tyytyväisenä kauppaansa käänsi hän naamansa kotia kohti, jossa oltiin siinä uskossa, että hän matkusti itselleen apulaista etsimässä. "Kohta tulee apulainen, kohta", selitti lukkari, kun siitä kyseltiin.
Jotta hänen aikeistaan ei mitään vihiä saataisi, kuljetti hän torven tallin ylisille, jossa harjoitukset tulisivat tapahtumaan. Kenenkään huomaamatta hän sitten aina sinne hiipi ja puhalsi ja puhalsi, niin että silmät tahtoivat päästä ulos pullistua. Mutta ihmekös nyt kummalla ajaa! Hän ei saa torvestaan mitään muuta ääntä kuin sihinää — ei saa ääntä tänään, ei huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan, vaikka huuletkin ovat puhaltamisen paljoudesta turvota pöklähtäneet. "Petti se peijakas" — tuumi lukkari "mutta minäpä menen kaupat purkamaan". Kun mamma huomasi, missä tilassa huulet olivat, niin sittenkös paapatus alkoi. "Enkös sitä ole monen monta kertaa sanonut — marmatti mamma — että saathan sinä viimein tartunnaisen suuhusi… nythän sen itse näet… Voi, voi! kenenkähän sikarinpätkän olet polttaa immottanutkaan? Voi meitä onnettomia"… Ja sikarinpätkät ja kaikki tupakat kuulivat kunniansa, eikä ollut apua siitäkään, vaikka lukkari oli jo useat erät lausunut: "kaada kuppiin". Lopulta kuitenkin rakentui kaunis sovinto aviopuolisoiden välille, mutta sillä ehdolla, että lukkarin pitää mennä tohtorissa käymään, "koska" — kuten mamma sanoi — "ei voi tietää, mitä niissä huulissa onkaan…" Tämä matka olikin lukkarin mieleen, sillä nythän hän samalla matkalla saattaa torven kaupankin purkaa.
Lukkari lähti siis taasenkin kaupunkiin karittelelemaan. "Petittepä te minua vanhaa kunniallista miestä," sanoi hän palokuntalaisen luo tultuaan. "Kuinka niin?" kysäsi tämä. "Torvi ei anna ääntä", vastasi lukkari. Tuo hyvä palokuntalainen otti torven, pisti huulensa puhaltimeen ja alkoi luritella niinkuin ei mitään. Huomaamattansa hän soitteli monta kappaletta ja lopuksi virren "Koko maailm' iloit' mahtaa" niin kauniisti, että lukkari hymyili ensin toisella suupielellään ja viimein koko suullaan. Loppujen lopuksi ei kaupan purkamisesta ollut puhettakaan, vaan toivoa täynnä antautui lukkari kotimatkalleen. Eikä hänen tarvinnut tohtorissakaan käydä, sillä huulet paranivat matkalla itsekseen. Kotiin päästyä olivat ne niin terveet, että mamma empimättä suikkasi lukkarille tulomuiskun… miltä se sitten lienee maistunutkaan, kun kumpaisenkin huulet olivat jo kurttuiset!
Tallin yliset se lukkari taasenkin harjoituspaikakseen valitsi. Siellä sitten huuliansa asetteli, puhalteli — ja eipä aikaakaan, niin jopa alkaa tulla torvesta ääntä, hirveätä ääntä oikein, semmoista että saisi kerätä suuren joukon kaikkea maailman rumuutta yhteen, ennenkuin vivahtaisikaan samanlaiselta. Kuului se asuinhuoneisiinkin. Sielläkös elämä nousi! Ensin ei ymmärretty, mitä se onkaan, vaan kohta päätettiin, että navetassa sairaana oleva lehmä on varmaankin joutunut hengenvaaraan ja nyt kuoleman tuskissaan mölisee. Kuin tulipalossa juoksi lukkarin mamma palvelijattaren kanssa navettaan. Palvelijattaren käteen jäi kiehuva kahvipannu, josta kahvi hölkki maahan ja ryvetti hameen pahanpäiväseksi. Navetassa ei mitään vaaraa ollut, rauhassa siellä lehmä vaan syödä karskutteli nuorta heinää, jota sille oli eteen leikattu. Nolona palasi mamma ja palvelijatar kyökkiin. Heidän poissa ollessaan oli puuropata palanut pohjaan ja ikäänkuin olisi valitellut päästeli se niin kummallisia suhkuja. Kun tätä päiviteltiin, astui saunassa asuva loisvaimo pelokkaan näköisenä sisään ja kertoi, että tähän kartanoon on piru asettunut asumaan, sillä hän kuuli semmoista hirveätä ääntä, että voi voi… Ja sitten pääsi sekä taika-usko että mielikuvitus valloilleen ja kummaa kummempia juttuja nyt puhuttiin. Nuo jo melkein unohduksiin joutuneet Räähkälän pirut, jotka parikymmentä vuotta tätä ennen hirmua herättivät, tulivat taasenkin esille. Nehän olivat hirviöitä olleetkin — ne olivat lehmien edestä ruoat ottaneet ja vieneet halkoja sijaan, hevoset kääntäneet pilttuissa takaperin seisomaan ja kaikki työt pilanneet, eikä niitä muut olleet nähneet kuin pienet lapset. Niitä tämmöisiä nyt haasteltiin — ja peljättiin. Lopulta tuli lukkarikin, jonka kartanolla kuuluvan hälinän tähden oli täytynyt soittonsa keskeyttää, kamariinsa. Heti juoksi mamma hänelle kertomaan mitä kamalimpia pirujuttuja. "Ole jo" — sanoi lukkari — "ei piru uskalla tulla hengelliseen säätyyn kuuluvan miehen asuntoon." "Vai ei" — intti mamma — "käyhän piru pappilassa ja itse kirkossakin." Lukkari ei puhunut mitään, istuihan vaan sohvalle. Pyyhkäsi sitten naamaansa, sylkäsi toisesta suupielestä, asetti kädet ristiin vatsalleen ja pyöritteli peukaloita toistensa ympäri sekä rupesi laulamaan: "Vihollinen karkoit' kauvas." Mammakin yhtyi laulua säestämään ja piruja ei enään muistettu sinä päivänä. Mutta kun lukkari sitten seuraavana päivänä taasenkin soitteli s.o. päästi hirveätä ääntä torvestaan, muutti loisvaimo pian koko saunasta piruja pakoon. Hänen kauttansa levisi pitäjälle outoja uutisia ja pian oli lukkarin koti verhottu niin peloittavaan huntuun, ett'ei tahdottu uskaltaa sen ohi kulkea — ei ainakaan pimeällä.
Mutta lukkari se yhä edelleenkin kuumeentapaisella ahkeruudella kohti päämääräänsä pyrki. Milloin suinkin sai sopivan tilaisuuden, silloin hän pujahti tallin ylisille soittamaan ja soitti niin, että hikikarpaloita päästä tippui ja posket tekivät työtä kuin pale sepän pajassa. Pitkien ja vaivaloisten ponnistuksien perästä oli tullut hedelmäksi se, että lukkari oli oppinut puolineljättä sanaa virrestä "Koko maailm' iloit' mahtaa", mutta siitä hän ei päässyt eteenpäin tuosta tavusta "mah", vaikka olisi kuinka koettanut. Hänen malttinsa loppui viimein ja hän päätti mammaansa ilahduttaa sillä vähälläkin taidolla, minkä jo oli saavuttanut. Eräänä iltana hän kuljetti torven kamariinsa ja yht'äkkiä sitten rupeaa tarmonsa takaa puhaltamaan "Koko maailm' iloit' mah" alkaen aina säkeen alusta uudestaan. "Voi Herra! armahda meitä… voi, voi… minä ampuan… voi Herra… minä ampuan…" rupesi silloin toisesta kamarista niin surkeasti, niin sydäntä särkevästi kuulumaan, että lukkari lähätti torvensa piiloon ja kiiruhti katsomaan. Täällä näkee hän Katri-tyttärensä ja palvelijattaren toisiinsa kietoutuneina seisovan nurkassa, mutta mamma on pyssy kädessä keskellä lattiaa ja huutaa, minkä jaksaa. "Luojan kiitos" — änkytti mamma lukkarin huomattuaan — "että sinä olet täällä… Herra meitä kaikkia varjelkoon… Tuolla pihalla oli varmaankin piru jonkin syntisparan sielua myrsyyttelemässä… ah, jos olisit kuullut sen onnettoman hätähuutoa… Mutta lakkasipas, kun minä siunasin… Voi, voi… siunaa sinäkin… ja ampua pyssyllä… voi, voi…" ja mamma vaipui tuolille. Lukkari otti pyssyn, jota ei kolmeenkymmeneen vuoteen oltu latingissa pidetty, alkoi lohdutella ja sai säikähtyneet vähitellen tointumaan. Sitten kaadettiin kuppiin ja oltiin niinkuin ennenkin. Mutta lukkari päätti ruveta entistä enemmän, soittoa harjoittelemaan, jotta ensimmäisen yrityksen onnistumattomuus tulisi korvatuksi.
Kului tuossa muutamia päiviä, niin astua kapsutteleepa pitäjän pappi erään nuorukaisen kanssa lukkarin luo. Tämä nuorukainen oli äskettäin Helsingin lukkarikoulusta päässyt ja oli halukas apulaiseksi rupeamaan. Kun pappi kehoitti, melkeinpä vaatikin, että juuri tämä on apulaiseksi otettava, niin eipä lukkarin muuta auttanut kuin suostua. Ehdot olivatkin hyvät, ja pian tuo nuori apulainen muutti lukkariin asumaan. Hän oli taitava torveakin soittamaan. Tuon tuostakin hän aina torvestaan sulosäveliä luritteli, jotka sytyttivät semmoisen innostuksen, että Metsälammille tilattiin torvet ja perustettiin soittokunta. Taidolla ja innolla on nuori apulainen sitä johtanut ja, hyvällä edistyksen tiellä kuulutaan jo oltavankin. Itse vanha lukkarikin se kätköksistänsä toi ihmisten ilmoille torvensa, jota hänellä ei tiedetty olevankaan. Apulaisensa johdolla on hänkin oppinut soittamaan tuon yksinään alkamansa säejakson melkein loppuun asti, jolloin aina ryvittäminen estää jatkamista, kuten lukkari itse sanoo. Muutoin hänen on nyt hyvä olla, kun ei tarvitse muuta kuin "herrana elää". Mihinkään viran toimituksiin ei hän ensinkään kajoa. Pitäjällä hän kumminkin käy aprakan-ajolla, niinkuin ennenkin, ja viipyy niillä matkoillaan viikkomääriä.
Lieneekö tuon nuoren apulaisen soitto ja hentomieliset laulun lerputokset — hän olikin kaikinpuolin musikalinen nuorukainen — panneet lukkarin Katrityttären pään pyörälle vai eikö se liene pyörälle mennytkään, mutta häitä he kuuluvat — Katri-tytär ja nuori apulainen — viettäneen ja kuuluvat olevan niin onnellisia että oikein. Ja onnellinen kuuluu lukkarikin mammansa kanssa olevan ja sekä toisilleen että kaikille muillekin kuuluvat he vakuuttavan saaneensa oikein kelpo vävyn. Metsälampi on tietysti myöskin hyvin tyytyväinen ja ihmeellisesti siellä sanotaan kirkkolaulun alalla edistyttyneen. "Se on lukkarin vävypojan ansio", sanotaan. Mutta että Metsälammilla on torvisoittokunta, sen lukee vanha lukkari omaksi ansiokseen, koska hän muka kaikkein ensiksi alkoi pitäjässä torvea soittaa. — Ja eihän kukaan tahtone tätä ansiota häneltä kieltääkään.
Keisari tulee!
(Kohtaus pikku kaupungin elämästä).
Miltähän tuntuisikaan tästä nykyisestä maailmasta, jossa kuumeentapaisella levottomuudella hyöritään ja pyöritään, riehutaan ja riennetään, jossa vaaditaan ja tahdotaan, vaikka usein ei tiedetä, mitä sitä oikeastaan tahdotaankaan, niin, — miltähän siitä tuntuisikaan, jos se yht'äkkiä muuttuisi X:n kaupungin oloihin "vanhoina hyvinä päivinä", esim. sinä aikana, jolta tämän vähäpätöisen katkelman aihe on alkunsa saanut? Ja mitähän taasen toiselta puolen X:n kaupunkilaiset, nuo hyvänsävyisät ihmiset, jotka suloisessa rauhassa tehtäviään täyttivät, eivätkä kaikkeen kyllästyneinä tahtoneet maailmaa muka parantaessaan sitä rikki repiä ja murtaa, mielessään ajattelisivat, jos heidät asetettaisiin elämään tähän aikakauteen ja sen levottomain ihmisten keskuuteen? Totta tosiaankin — siinähän syntyisi aivan samanlainen hämmästyksen ällistys, kuin "Seitsemässä veljeksessä" kanttorille kohdatessaan Impivaaralta palaavat Jukolan veljekset, niin, — melkeinpä varmaa on, että tuskinpa muuta osattaisi sanoa kuin vaan korkeintaan: "rupeepa tuulemaan".