Viereisessä huoneessa oli ompelijatar ahkerassa työssään. Räjähdyksen kuultuaan hyppäsi hän pormestarin kamariin. Lieneekö hämmästys tarttuvaa, niinkuin kulkutaudit, en tiedä, mutta niin se vaan kävi, että pormestarin hämmästys tarttui ompelijattareen, kun hän näki pöydän olevan kumossa, karahvin särkyneenä ja joukon paperia vedessä uiskentelemassa.
Itse pormestari seisoi keskellä lattiaa ja sanoi sammaltamalla: "Keisari… katso .. tulee tuolla." Ja ompelijattaren hämmästys muuttui nyt säikähdykseksi. Hän lähti juoksemaan rouvan luo, joka oli kamarissaan kahvia juomassa. Tyttö parka oli niin pöyristyksissään, ett'ei hän tietänyt, mitä hänen olisi sanottavakaan. "Voi rouva kulta" — alkoi hän viimein sopertaa — "mikähän Herran nimessä pormestarille on tullut… pöytä on hänet kaatanut ja vesikarahvi… — ja… pormestari… on särkynyt… ja lattia… on juossut veteen… ja itse keisari on niin peloittavan näköinen ja sanoo ja katsoo… ja katsoo ja sanoo, että, ett'…"
Ja ennenkuin siitä sen selvempää tuli, oli säikähdys jo ennättänyt tarttua rouvaankin, joka hyppäsi seisomaan ja sydäntä särkevällä äänellä parkasi: "Herra Jestan." Kahvikuppi putosi hänen kädestään villakoiran silmille, joka tapansa mukaan oli rouvan edessä sokeripalaa odottamassa. "Uuuui, uuuui", ulahti koira mitä kauheimmasti ja pujahti sängyn alle, jossa suloista volinaansa jatkoi. Jos koirankieltä voitaisiin ihmiskielelle kääntää, niin varmaankin tuo ulina merkitseisi valittamista, kun rouvan hyväntahtoisuus yht'äkkiä muuttui häijyydeksi, niin että sokeripalan sijasta kuumaa kahvia silmille viskasi — ja kyllä se koira valittikin, ulvoi ja ulisi, jotta hirvitti oikein. Mutta eipä rouva joutanut lemmikkinsä — rouva, näet, omisti kaiken hellyytensä ja huolenpitonsa tähän koiraan, kun heillä ei ollut yhtään lasta — valittavaa ääntä talla kertaa kuuntelemaan, vaan sen mukaan kuin lihavuus myöten antoi, juosta lönkkäsi hän miestänsä ja herraansa katsomaan. "För Guds skull", kirkasi hän ja hyppäsi herransa kaulaan niin voimakkaasti, että he yhdessä rytkähtivät sohvalle pitkäkseen, rouva päällimmäiseksi. Pormestari oli äskeisestä hämmästyksestään jo siihen määrään tointunut, että oli käsissään huiskuttaen kuivaamassa hieman kastunutta sähkösanomaa, joka tässä rouvan syleilyssä meni ruttuun, jopa yhdestä kohden repesikin. Taisi pormestarille olla ennestäänkin tuttua, onko vaimon valta raskasta vai ei, mutta juuri nyt hän siitä oikean käsityksen sai, kun se kolmentoista ja puolen leiviskän ja viiden naulan painoisena hänen päällään oli painamassa… ihan hän tahtoi tukehtua. Ankarasti ponnistettuaan pääsi hän siitä viimeinkin irroilleen, oikoi sähkösanoman ja luki sen sisällyksen rouvalleen. Ja rouva nytkähti, niinkuin nytkähtää tuulessa ruoho, ja pormestari vavahti myöskin.
"Mitäs nyt on tehtävä?" sanoivat he sitten kumpikin yhteen ääneen ja katsoivat toisiinsa, kuin kysymysmerkit.
"Mutta eiköhän" — rupesi rouva puhelemaan jonkun aikaa kestäneen vaiti-olon perästä — "eiköhän tästä pitäisi antaa tieto kaikille kaupunkilaisille, että…"
"Oikein", huudahti pormestari, eikä kuunnellut, vaikka rouva olisi haastanut enemmänkin. Kiireesti kuin vaaran edessä juoksi hän eteiseen, survasi hatun takaperin päähänsä ja kepin asemasta koppasi rouvansa kesähatun käteensä. Arvattavastikin mahtoi poskeisesta näyttää hieman hassulta, kun pormestari, jonka hattu oli takaperin ja jonka toisessa kädessä oli rouvansa hattu ja toisessa sähkösanoma, katua pitkin hipsasi lähimpään naapuriinsa, tohtoriin. Tämä oli rappusillaan paitahihaisillaan istumassa ja oli vähällä hämmästyä, kun pormestari ryntäsi hänen eteensä ja osoitti rouvansa hattua sekä sanoi: "Keisari tulee… lue… tuosta…." Mutta pian tuo vakava lääkäri, joka monta kertaa oli taidollaan itse kuolemaltakin voiton ottanut, sai mielenmalttinsa, ehkä tosin olikin epätiedossa, kuinka asiat lienevätkään. Arvellen, että pormestari-naapurin kodissa on ehkä jotain ratkaisevaa tapahtunut ja että pormestari tahtoo nyt voittonsa merkiksi näyttää rouvansa hattua, niinkuin Indianit voitetun vihollisensa päänahkaa, lausui tohtori hyvin rauhallisesti: "no, jos sinä olet kotonasi keisariksi päässyt, niin elä toki valtikkanasi — naisen hattua rupea pitämään, vaan ole mies, jolla on miehuutta." Vasta tämän muistutuksen kuultuaan — se sattui häneen hyvin pitävästi, hän kun oli, meidän kesken puhuen, koko avio-aikansa taistellut tohvelivallasta päästäkseen — huomasi pormestari erehdyksensä ja ojensi sähkösanoman tohtorille, mutta rouvansa hatun hän siinä tuokiossa pisti takkinsa liepeesen kätköksiin ja oli hämmästyksissään. Ja niin vakava lääkäri kuin tohtori olikin, hämmästyi sitä hänkin. Tapansa mukaan hän vihelsi, löi näppiä ensin ja sitten paiskasi molemmat kätensä reisilleen. "Mitäs nyt iloksi pannaan, veli, mitä?" sanoi hän viimein.
"On kai minun mielestäni… ei, ei… rouvani se sitä arveli, että tästä pitää antaa tieto kaupunkilaisille ja…"
"Juuri niin, lausui tohtori", "menkäämme heti asiasta ilmoittamaan, sillä aika ei anna siekailla." Ja hän sieppasi hattunsa ja lähti kiivaasti astumaan porttia kohti. Päästyään portille hoksasi hän vasta, että nuttu se onkin rappusilla. Pyörähti sen ottamaan ja sitten uudestaan portille päin astumaan, eikä ollenkaan huomannut, että hänellä oli jalassaan ainoastaan tohvelit, joista toinen oli käynyt niin väljäksi, että se joka askeleella uhkasi jalasta erota. Pormestari kiiruhti tohtorin jälkeen. Kulmassa he sitten kääntyivät eri suunnalle kumpikin. Tohtorin käteen jäi sähkösanoma, ja pormestarinkin huiskivassa kädessä oli taasen rouvan hattu, jonka hän nutun liepeen alta oli kiireesti astuessaan näkyviin vetänyt.
Ei kulunut pitkiä aikoja, ennenkuin koko kaupunki oli vilkkaassa liikkeessä. Nuo vielä äsken niin rauhalliset ihmiset liikkuivat oikein juoksujalassa ja jokaisella oli samaa sanottavana — "Keisari tulee, keisari tulee." Naapurit kulkivat toistensa luona sanomassa: "Keisari tulee, keisari tulee". Sanalla sanoen, kaupunkilaiset kertoivat "Keisari tulee" ja hääräsivät niinkuin hämmästyneet mehiläiset pesänsä ympärillä. Ja sitten tieto keisarin tulosta lähti liitelemään maaseuduille. Nuolennopeudella sielläkin kylästä kylään, talosta taloon levisi sana: "Keisari tulee, keisari tulee". Ja mitä etemmäksi se tieto siirtyi, sitä kummallisemmaksi se muodostui, kun siihen liittyi jos jonkinlaisia lisäyksiä.
Senhän arvaa, että kyllä sitä nyt puuhaa ja hommaa syntyi, vaan ihmekös tuo, kun itse keisari oli tulossa… Ensi huumauksessa ei tahdottu ymmärtää, mitä oikeastaan tulisi tehdä. Vähitellen kuitenkin selvittiin ja ruvettiin vastaanottoa valmistamaan, valitsemalla toimikuntia ja puuhaajoita, jotka saivat vallan toimia parhaansa mukaan. Kun kaupunkia rakennettaessa ei alkujaankaan oltu mitään insinöri-tarkkuutta käytetty, niin että rakennukset olivat saaneet tulla kauniisen epäjärjestykseen, ja kun tätä epäjärjestystä saatiin pormestarin suosion nojalla — ken oli hänen armoissaan, sillä ei ollut koskaan "syynistä pelkoa", mutta ken ei armoissa ollut, sen kartanoa syynättiin tarpeettakin —- yhä edelleenkin pitää, arvaa hyvin hyvästi, ett'ei "suuren maailman" ihmisen silmä voinut täällä viihdyttävää katselemista löytää. Tuolla oli aitaus kallellaan tai ei sitä ollenkaan ollut, tuolla yksi osa seinää maalattu, toinen osa vuoraamaton ja maalaamaton, täällä navetta ja sauna rakennetut asuinpytingin yhteyteen kuin hyvät ystävät ainakin ja tässä pihamaa törkyä ja roskaa täpösen täynnä. Mutta kaikki nämä piti nyt tuokiossa saada korjatuksi. Miehiä pantiin niin paljon työhön, kuin niitä vaan saatiin. Aitauksia nostettiin, ja pormestarin neuvosta vedettiin lautoja läheiseltä sahalta vuoraamattomain kartanoiden viereen, niin että näyttäisi siltä, kuin niitä parast'aikaa rakennettaisiin — keino, joka muistuttaa kaupungin päällikön toimenpiteitä näytelmäkappaleessa "Revisori". Etenkin yleisiä rakennuksia puhdistettiin ja siivottiin. Kerran ihmeesenkin yhdyttiin, kun n.s. "putkan" ovi oli kadonnut, eikä löytynyt mistään. Lopulta kuitenkin saatiin tietää, että eräs leipojamuija oli sen vienyt torille — tiskikseen, jolle myötävät leipänsä ja vehnäisensä levitti.