Kaupunginpalvelija Piikki oli saanut huolekseen puhdistuttaa pihoja ja korjauttaa katuja, jotka nekin olivat "semmoiset ja tämmöiset". Hiekkaa vedettiin ja koloja ja kuoppia täytettiin, mutta ne eivät tahtoneet täyttyäkään ja jos täyttyivätkin, niin vaarallista niiden kohdalla oli yhtä hyvin astua. Nuo vuosikausia pihoissa maanneet töryt, kun niitä ruvettiin pois saattamaan, antoivat hajuaistille selviä huomautuksia siitä, että ne tahtoisivat pysyä paikoillaan. Työnsä ohella pistäytyi kaupunginpalvelija Piikki tuon tuostakin taloihin ja sanoi: "nyt se tulee keisari". "Niin, tulee, niin tulee", annettiin aina vastaukseksi, jota paitsi kaappi avattiin ja silloin Piikin käsi sai tehdä vatsalle palveluksen. Viimein vatsa — vai lieneekö se ollut pää — kävi niin raskaaksi, että Piikki painautui erään portin pieleen pitkäkseen. Ohitse kulkeva pormestari sattui Piikin huomaamaan ja tiedusti, onko hän uupunut. "Minä katson… yh… tulee… yh… ko katu… yh… tasaiseksi… yh", vastasi Piikki, vaikk'ei pormestari sitä kuullut.
Käsityöläiset ne olivat kiireesen tukehtua, sillä jokaisenhan nyt piti "uuteen karvaan päästä". Ompelijattaret myöskin olivat kuin tulessa. Muun hyvän lisäksi heitä ahdistettiin vielä silläkin, että heitä kiellettiin sanomasta, minkälaisen puvun he millekin ovat tehneet, jotta itsekukin olisi "verraton". Salaisuudet kuuluivat kumminkin ilmi tulleen — kenessä syy sitten lienee ollutkaan… Jos taasen kenen ei kannattanut ompelijatarta hankkia tai jos ei semmoista ollut tilaisuudessa saamaan, se sai itse vaatteensa valmistaa. Niinpä mamselli Perpetua Lögner, hän joka aamusta iltaan kahden kissansa kanssa istui akkunassa, hänkään, vaikka rahakas, ei hennonnut ottaa ompelijatarta, vaan läpi yön valvoi ja käänsi viheriän leninkinsä itse — ja se tepponen oli sille lenningille tapahtunut jo viisi kertaa tätä ennen… Näissä pukuhötäköissä sattui semmoinenkin ihme, että kauppiasveljesten Narskujen puolisot, jotka kaksitoista vuotta olivat olleet toisilleen sanaa virkkamatta, tulivat puhelemaan keskenään. Heidän välinsä oli niin kummallinen, että vaikka asuivatkin samaa taloutta, jota heidän miehiensä isän testamentin määräyksen mukaan ei saanut jakaa, eivät he noin pitkään aikaan olleet haastatelleet toisiaan, kun kerran olivat suuttuneet. Nyt olivat he lähettäneet samanväriset lenninkinsä korjattavaksi samalle ompelijattarelle ja kun tämä toisen rouvan lenninkiä toi, ryykäsivät he molemmat sitä omistamaan. Leningin sai tietysti se, jonka oma se oli, mutta ne sanat, joita rouvat toisilleen siinä tilaisuudessa lahjoittivat, olivat omiinsa tukkimaan heidän suunsa vähintäin kahdeksitoista vuodeksi uudelleen…
Kyllä sitä oli mellakkaa ja mylläkkää, vaan ihmekös tuo, kun itse keisari oli tulossa…
Toimikunnat olivat saaneet kaavansa valmiiksi ja heidän ohjelmiansa pantiin toimeen. Tohtorin kartanoon, joka oli kaupungin taloista komein, piti keisarillisten tulla asumaan. Se oli koristettu, miten suinkin oli voitu niin sisältä kuin ulkoakin. Portti oli laitettu riemuportiksi. Koko yö oli valvottu kaunistettaessa. Huoneiden sisustamiseksi oli kerätty kaupunkilaisten kallisarvoisimmat huonekalut ja taulut, mutta kun vanhan Modenskan "ihmisijän vaiheita" esittävää taulua, jonka hän ennen oli markkinoilta ostanut ja puitteisiinkin laitattanut, ei joukkoon huolittu, niin eukko suuttui pahanpäiväiseksi ja raklatti niin että oikein. Myöskin kukkia sijoitettiin huoneisiin niin paljon, kuin niitä suinkin mahtui. Väliin syntyi aika kahakkakin, kun jokainen tahtoi saada kukkansa näkyvimmälle paikalle — miekkonen se, jolla oli mahtavia puolustajoita. Luultiin jo monen monta kertaa, että huoneet ovat kunnossaan, mutta — silloin aina jokin vika huomattiin. Kun yksi lähti sitä korjaamaan, niin kaikki juoksivat perästä — ja sekasotkuun joutui hyväkin järjestys. Viimein täytyi miesvoimalla estää, ett'ei kukaan päässyt huoneisin. Mitä hassunkurisimpia kohtauksia näissä valmistushommissa tapahtui, mutta niitä on mahdoton ruveta kertomaan.
Oltiin siinä luulossa, että keisari saapuisi kaupungin rantaan iltapäivällä. Erään saaren korkealle kalliolle lähetettiin miehiä vartioitsemaan, joiden sitten tuli antaa merkki niin pian kuin keisarin laivan huomaavat. Pormestari olisi vastaanottajana ja neiti Snabb tarjoaisi kukkaisvihkon. Naisväen yhdistys oli päättänyt, että neiti Snabb on siihen kaikkein soveliain. Hänhän se aina olikin alkuunpanijana, jos jotakin erinomaista oli hankkeissa. Sitä paitsi tiedettiin hänen omista kertomuksistaan, että hän oli 21 vuotiaana ollut hyvin "muodissa", olipa häntä kerran kenralikin tanssittanut, jolloin hänen kenkänsä olivat puristuneet niin että voi voi…
Palokunnan tuli olla kunniavahdissa. Kun arveltiin, että keisari mahdollisesti tahtoo nähdä sitä toimissaankin, katsottiin tarpeelliseksi, että sammutuskapineetkin olisivat saapuvilla. Armollinen taivas oli varjellut tätä hyvää kaupunkia valkian vaaroilta, niin että sammuttimia ei oltu pitkiin aikoihin käytetty. Siitä syystä ne olivatkin semmoisessa kunnossa, ett'ei niistä ollut minnekään… olivat ravistuneet, sihisivät ja suhisivat, eivätkä pitäneet vettä. Tuli hätä. "Mutta kun hätä on suurin, silloin on apukin lähellä". Muistettiin, näet, että leipurilta oli otettu takavarikkoon taikina, johon muutaman kissan maallinen matka oli päättynyt… sen verran sitä tietää, missä sen kuolemansa kohtaa… Pahansuovat ihmiset olivat huomanneet tämän, ennenkuin leipuri ennätti "kuolleen korjata" — ja taikina joutui takavarikkoon. Se oli onneksi, sillä nyt keksittiin, että taikinalla oli mainio iskostaa ruiskujen kuivaneet letkut, joka tapahtuikin. — Viskali, ruotuväessä vääpelinä palvellut mies, oli ottanut opettaakseen kaupungin 6 polisimiestä sotatemppuihin, jotta he keisarin vahteina ollessaan osaisivat käyttäytyä niinkuin "asiaan kuuluu". Tuon tuostakin juoksi viskali pormestarilta tiedustamaan, opettaako hän polisimiehet tekemään niitäkin temppuja, joita sota-aikana Haminassa, Englantilaisia vartoessa, neuvottiin. Samalla hän ryhtyi kertomaan hirmuisen pitkiä sotahistorioita. Hänellä olikin tapana kertoa kaiken maailman asiat yhteen, kun kerran alun sai. Päästäkseen hänestä aina erilleen, sanoi pormestari vaan: "hyvä!" Mutta kun viskali lähti, silloin viskautui vastukseksi palomestari, joka ei osannut mitään tehdä pormestarilta kysymättä. Paitsi näitä, oli jos jonkinmoisia muitakin vastuksia häiritsemässä, niin että pormestari ei saanut peilinsä edessä rauhassa harjoitella lausumaan niitä ranskalaisia lauseita, joilla hän aikoi keisarin tervetulleeksi toivottaa.
Mutta nyt jo oltiin rantaan kokoonnuttu vastaanottoa varten. Kun tätä rantaa tuskin koskaan oli muuten laitettu kuin roskaa siihen vetämällä, ei sitä hiekan paljoudellakaan tahdottu saada kelpaavaan kuntoon. Risut ja lastut eivät tahtoneet mitenkään peittoon joutua. Vaikka niitä kuinka peitettiin, niin aina niistä joitakuita pilkisti esiin, ikäänkuin sanoakseen: "mitä te meistä? Antakaa meidän katsella maailmaa". Sen lisäksi oli niiden alla säästöksiä koirilla, jotka käpälillään tulivat niitä näkyville raastamaan. Myöskin sinne tänne juoksentelevat ihmiset tallasivat juuri laitetun hiekoituksen, niin että piti oikein vahdit asettaa korjatuille paikoille pääsyä estämään. Punaista verkaa löytyi kaupungissa ainoastaan muutamia kyynäröitä — sillä ei siis voitu laivasiltaa peittää. Vaan "hätä keinon keksii". Ruvettiin purkamaan punaisia peitevaatteita y.m.s. — ja veralle saatiin jatkoa kun saatiinkin. Myöskin tuomarin rouvan erästä kuvaelmaa varten tehty — hame käytettiin lisäykseksi siltapeitteesen. Kyllähän jotkut muistuttivat, että "eiköhän se keisari pane pahakseen, jos vaan huomaa, että sillanpeite on niin monesta kappaleesta tehty". Silloin eräs sukkelakielinen rouva selitti, ett'ei keisari koskaan katsele jalkoihinsa. Hänen kodissaan on muka keisarin kuva, jossa keisarin pää on taivasta kohti kuin tähtientutkijan. Tämän kuultua ei kellään ollut mitään virkkamista.
Että ranta tulisi "niin komeaksi ja suurelliseksi kuin mahdollista", koristettiin sitä siten, että tuoreita koivuja pisteltiin maahan seisomaan, jotta näytti kuin niitä olisi ollut siinä kasvamassa. Heinäkuun aurinko paistaa hellitti sinikirkkaalta taivaalta täydellä terällään ja sen lämmittävää hyväilyä eivät nuo luonnollisilta sijoiltaan ja juuristaan irroitetut metsän asukkaat kestäneetkään, vaan nuutuivat ja muuttuivat rumiksi. Kovin kuumana se aurinko sillä kertaa lieskottikin, ikäänkuin olisi ukkoista ilmassa ollut, eikä koivujen nuutumista saatu estetyksi, vaikka niitä koetettiin kastellakin. Ainoa keino oli se, että niin pian kuin joku koivu rupesi nuutumaan, vietiin se pois ja metsästä tuotiin uusi sijaan. Itse kaupunkikin koreili lipuissaan. Akkunat ja portit olivat kiehkuroilla ja puilla koristetut. Vaikka arveltiin, että keisarilla on kyökki mukanaan, pidettiin kumminkin huolta siitä, että muonavaroja olisi saatavissa, jos niistä tarvis tulisi. Teurastajalle oli annettu virallinen käsky hankkia "vasikoita ja härkiä tarpeen varalta" ja ravintolan pitäjällä piti löytyä "kaikkia laatuja."
No, niin! Nyt jo oltiin rantaan kokoonnuttu vastaanottoa varten. On kai tarpeetonta mainita, ett'ei kukaan, jolle suinkin mahdollista oli, ollut jäänyt tähän tilaisuuteen tulematta. Eivätkä ainoastaan kaupunkilaiset olleet rantaan tulleet, vaan maaseutulaisiakin oli hyvin kaukaa rientänyt. Kaikki olivat juhlapuvuissaan. Viskali komenteli tottuneen sotilaan tavalla kansanjoukkoja ja tuon tuostakin teetti poliseilla sotatemppuja, jotta nämä eivät niitä unhottaisi. Hän oli oikein elementissään ja kertoi ja kertoi, kuinka sota-aikaan Englantilaisia Haminassa odotettiin. Jos joku ei hänen komentoaan totellut, sen hän vietti kauas kaupungin ulkopuolelle, eikä se saanut enää takaisin tulla. "Putkaan" kumminkaan ei ketään pantu, sillä se "tahdottiin pitää siistinä, jos niinkuin keisari haluaisi sitäkin käydä katsomassa". Pormestari seisoi rouvansa kanssa etumaisinna laivasillan tapaisella ja heidän takanaan olivat muut kaupunkilaiset "arvonsa jälkeen". Neiti Snabb oli puettu tilaisuutta varten valmistettuun komeaan, lukemattomilla rimsuilla — tournyriä ei siihen aikaan vielä ollut — koristettuun leninkiin. Hän oli viehättävän näköinen tuo rohkean pitkä nainen, kun hän siinä loistava kukkaisvihko kädessään seisoi ja kohenteli mahtavata pukuaan. Siinä odottaessa vietiin hänet erääsen makasiniin, jossa sitä varten tuodun peilin edessä saisi harjoitella, kuinka tulisi notkistautua kukkaisvihkoa antaessaan. Kun neiti Snabb sitten harjoitellessaan notkuhun painui, silloin toisetkin makasinissa olevat Evan tyttäret tekivät huomaamattansa samoin, niin että he nuokkuivat, kuin lainehtiva viljapelto — näkö, jota mielellään syrjästä katseli. Snabb'in tavallisesti kiipperä kärsivällisyys sai olla koetuksessa, kun jokainen tahtoi asettaa hänen rintaansa kukkaista — ihanhan hän olisi kukkiin peittynyt, jos vaan kaikki olisivat saaneet halunsa täyttää. "Voi hyvä Petronella, sinä armas Perpetua, kyllä toiste otan teidän kaikkien kukat", puheli neiti Snabb — ja sillä lupauksella hän pääsi rauhaan.
Mutta päivä kului kulumistaan, eikä mitään kuulunut. Sitä myöten alkoi myöskin taivaalle kokoontua uhkaavia ukkosen pilviä. Tultiin levottomiksi. Siinä uskossa ja siinä toivossa oltiin kuitenkin varmat, ett'ei taivas voi niin ankara olla, että nyt sateen laittaisi, kun itse keisari on tulossa… Vaan — "parhaat aikomuksetkaan ei ihmismielen mukaan käy". Se toteutui tässäkin, sillä ensin välähti kirkkaita salamoita, jyrähteli, niin että avaruuden luuli halkeavan ja viimein rupesi sataa rapistamaan taivaan täydeltä. Kynttä kantta lähtivät ihmiset kotiinsa ja mikä mihinkin sadetta pakoon kapasemaan. Uupuneina parin vuorokauden kuumeentapaisista ponnistuksista eivät yhdet enempää kuin toisetkaan huoneisiin päästyänsä jaksaneet valvoa, vaan vaipuivat heti makeaan uneen. Kun sitten ukkonen oikein jyrähteli, heräsivät he ja säpsähtivät puoliunissaan, kun luulivat, että nyt se keisari tulee… Mutta mitään keisaria ei tullut — ulkona vaan mellasti myrskyilma, jyrisi ja patoi. Ja he nukkuivat uudelleen ja olivat unissaan olevinaan keisaria vastaanottamassa… Tuntui niin sanomattoman hauskalta saada häntä odottaa — ja nähdä… edes unissaankin… Niin, — mitäs ne ihmisten toiveet useinkaan ovat muuta, kuin vaan ainoastaan pelkkiä unia…