Ku sitte sissää lähettii ja Ville Väkköne huohmas siellä olova kommeuve, tulj se kerrassaa mykäks. Mut herrastuomarj siihe sijjaa olj hoastamisvirreessää.
— Koa kahvia hoppeekannusta kuppiis. Se kannu maksaa paljo. Pane retaks eli kermaks konjoakkia, likyöriä ja punssia. Konjoakki maksaa 12 markkoo halstuoppi, likyör 15 markkoo tuommoene purakko ja punssi 5 markkoo putelj. Elä seästä yhtää. Ei ne keske lopu. Kellarissa on putelia kokonaene raunio. No, morjens nyt!
Ja ku siinä kaekkia maesteltii, irtaatu vieraa kielj niin paljo, että se kyken sanomaa, että:
— Kuule, veljveikkone, mittee tämä kartanos on tullunna maksamaa ja nää kaekki laetokset?
— Mittees muuta ku rahhoo. Mut ei se ou loppunna. Jos et usko, niin tule kahtomaa. Tässä loatikossa on muutamia kymmeniätuhansia markkoja. Onko sulla rahan tarvista? Minulta kyllä soat. Onko tarvista, häh?
— No, enhää minä ou tullunna rahhoo laennoomaa. Minä tulin voan sinuva tervehtimmää. Ja oekee oun hyvillän, että omi silimi oun nähnä, mikä ihmemies sinä out.
Ja vaekka herrastuomar jo olj tuohuksissaa, tuohtu se tämmöesestä yhä lissee ja sano, että:
— Kuule, puhu suoraa, jos rahhoo tarvihet. Mulla sitä on ja minä sitä sulle annan.
Ku tarjous olj kolome erj kertoo tehty, sano Ville Väkköne lopuks, että:
— No, neljätuhatta markkoo voesit antoo.